Oh, siitä on jo noin valovuosi vierähtänyt kun viimeksi sain väännettyä tänne useamman kuin pari sanaa (oi sanat, missä lymyilette!?).
Joten on jo aika vääntää, vaikka rautalangasta juttua, etteivät kaikki tarinan aihiot pakene päästä ja jätä iäksi päätäni autioksi paikaksi jossa humisee vain tyhjä tuuli    :o
Oi, pelasta siltä kohtalolta Pakinaperjantai!

Marcio, 29, rautalankataiteilija

Marcio oli heitetty maailmaan aikana jolloin itse työstä ei enää maksettu mitään. Johtamisesta kyllä maksettiin, yltäkylläisesti, mitä se sitten olikin. Ammattinimikkeet oli karsittu minimiin, jokalapsen toiveammatti oli nyt liiketoimintajohtaja tai ratkaisumyyjä, muilla titteleillä ei ollut vähäisintäkään statusta, taloudellista katetta ei varsinkaan. Johtoryhmän kokouksien korvauksista ei kitsasteltu, ei siitä että heitettiin kalvosulkeisia ja osattiin laskelmoida ja piiskata työmyyristä tehokkain tuottavuus minimaalisin johdon panostuksin.

Kaupungin kaikki kirjat ja kirjastot oli tuhottu, sillä liiketoimintajohtajien suurin strateginen uhka, suurin kauhu, oli menneisyys, ja sitä kirjat ikävästi kantoivat mukanaan. Vain kirjat muistuttivat siitä mitä ennen oli ollut, ei mikään muu. Alaisten mielet oli tyhjennetty jo aikaa sitten: heillä ei ollut menneisyyttä, ei edes tätä päivää: ei aikaa, ei aikaa lukea, ei kuunnella tarinoita, ei toisiaan, ei puhua, ei kertoa, heillä ei ollut aikaa elää, heidän koko eksistenssinsä roikkui ohuen rihman varassa, ja se rihma oli kiinnittynyt kuin napanuora Firmaan. Ne joilla ei ollut yhteyttä Firmaan, olivat näkymätöntä pohjasakkaa. 
   Mutta Marcio oli vaivihkaa sujauttanut kesken suuren keskusliikejohdon organisoiman kirjarovion paitansa alle yhden teoksen. Umpimähkään. Myöhemmin hän totesi sen Kafkan Nälkätaiteilijaksi. Kuinka sattuva sattuma. Kukaan tuskin edes muisti mitä sana taiteilija tarkoitti. Luettuaan teoksen novellit hän äkkiä tiesi kutsumuksensa, sen mitä hänen oli tehtävä.

Hänen piti vääntää rautalangasta koko ihmisyyden kuva.

Marcio asui kekomaisessa elementtikolossissa, sen alimmassa kerroksessa joka ei koskaan nähnyt aurinkoa. Ei sen puoleen, aurinkoa ei nähty ylimmissäkään kerroksissa, sillä taivas oli peittynyt pysyvään häkä-, hiilidioksidi- ja vesihöyrykattoon josta päivä ei paistanut läpi kuin harvinaisen onnekkaana päivänä. Siksi Marcion piti ensi töikseen vääntää näkymänsä ainoaan luontokaistaleeseen, liikenneympyrän keskiöön, jonka ikkunastaan näki, aurinko: rautalanka-aurinko.

Kyllä tosin keskusjohtoryhmän merkittävät pääjäsenetkin tarvitsivat Marciota, pitihän johtavan eliitin lisääntyä ja lisääntymisriitteihin liittyvien karnevaalien aikoihin Marciota tarvittiin vääntämään rautalangasta tytöille viekoittelevia sarvia:

tai vannehameita:

tai siipiä:

...jotta suuret johtavat tunsivat, että heidän eteensä nähtiin vaivaa. Ja hehän palkitsivat sen vaivan panemalla tytöt jatkamaan sukuaan.

Onnellisen yhteiskunnan illuusion säilyttämiseksi Marcio keksi vääntää rautalangasta myös hymyjä misseille ja tv-kuuluttajille ja juontajille, eiväthän heidän omat voimansa enää riittäneet aitoon hymyyn. Ja koska nälkää ei osannut nujertaa edes Suuri Johtaja, Marcion taitoa tarvittiin vääntämään rautalangasta katiska, jotta johtajat ja kaikki kylän myyrät saivat syödäkseen.

Ja kun ihmiset elämättömän elämänsä päättyessä kuolivat, Marcio muisti heitä vääntämällä heidän viimeiseen leposijaansa vihoviimein rautalankahetekan, jotta edes heidän sielunsa saisi levätä:

Mutta Marcio oli heittynyt maailmaansa hyvin yksin; yksinäisyyttään lieventääkseen hän väänsi rautalangasta itselleen sydämen. Mutta kun sekään ei sykkinyt häneen inhimillistä lämpöä, ei lempeä, ja kun Marcio oli nyt perin juurin kyllästynyt kaikkeen, ihmiskuntaan jonka rinnassa ei edes rautalankasydän sykkinyt, hän väänsi vielä viime töikseen veneeseensä purjeet ja seilasi pois.

Seilasi aina meren reunalle ja reunan yli ja -- putosi pois.

Pies para que los quiero, si tengo alas para volar..

Feet, what do I need them for if I have wings to fly?

-- Frida Kahlo

The nightless night is not a myth, but can be admired in Northern parts of Finland, and in central Finland as well, each Midsummer (no exceptions, until the sun goes astray in its orbit ;) -- The farther north one travels, the longer a day one gets.

Well, to be honest, these photos have not been taken at midnight, not really, but about 11 pm (23 at night). The place we visit each Midsummer is not situated even near the central Finland, but still: there's no proper night, no pitch-darkness, no need for lights or torches, the sun just dips down and gets up shortly afterwards, two hours of dimmer light, after that -- the dawn makes birds wild again...

But it's been so cold this 'summer', that appletrees and lilacs were blooming only just now, in normal summers they would have bloomed a couple of weeks earlier. The global warming hasn't reached Finland?

Sirokon blogista opin juuri, että viikonloppuna vietetyn luonnonkukkapäivän teemana oli ketoneilikka. Olen jostain syystä aina pitänyt tästä niittykukkien katseenvangitsijasta eniten.
Kissankelloa on kiva soitella, mutta aina se tuntuu katsovan poispäin. Niittynätkelmät kurkottavat joka suuntaan kärhillään värikkäinä herneinä, mutta nekin ovat ikään kuin jo menossa jonnekin muualle. Niittyleinikin voikuppi on myrkyllinen, joten sen näkeminen nostaa myrkyn mieleeni; lehmätkin kiertävät sen kaukaa. Keltamatara on keltainen pilvi; se harsottaa ja hajottaa itsensä näkymättömäksi. Kannusruohossa on luonnetta, mutta pihi se on myös; panttaa mettään pussissa niin jotta hyönteisellä pitää olla erikoisavuja päästäkseen siihen käsiksi. Kirjopillike on nokkosen kiltti sisko: se kukkii eikä ole niin pisteliäs, mutta nokkosen varjosta se ei pääse. Pietaryrtti pitää keijujen nappivarastoa; nurmikohokki taas tarjoaa keijuille koko hameen rimpsuineen. Siankärsämö on arkinen kuin torpan ämmä. Ja kissankäpälä taas niin hempeän haavoittuva että sen pärjäämisestä kantaa huolta.
Mutta ketoneilikka.
Se loistaa kuin lyhty niittymeressä, hehkuu selkeänä ja avoimena kuin kukka joka ei olemustaan häpeä vaan iloisena jakaa kirkkaan kauneutensa katsojan kanssa.

Guess what, on taas se aika vuodesta jolloin Helsinki sambailee (taas indeed, vastahan näitä kuvasin). Aiemmat sambakarnevaalit löytyvät: 2007 täältä ja 2008 täältä ja jatkot vielä täältä.

Pikku sambailaajat :)

Tämä kaveri tykkää olla tossun alla, sillä pysyi siinä tosi kauan :)

Hmmm, olen sanaton.

Silmänruokaa myös naisille (kertokaa vain jos haluatte tätä enemmän,  lisää löytyy vaikka kuinka ;)

Pieni Kutu-sammakko joutui kiilaamaan räpylänsä isojen poikien väliin;  moni kuva piti kokonaan poistaa kun niissä komeili vain könsikkäiden kyynärpäät...

Kutuharju tarttui häpeilemättä kameraan myös Forumin edessä, jossa sambaajat poseerasivat kokonaan jollekulle toiselle...

I've never witnessed such a moody sky before; the Irish sky changes from a moping and weeping little kid to a radiant beauty queen within few hours -- or just minutes. The sky is light and beaming and filled with skylarks, or it's sulky and grumpy, always just a short step away from one mood to another. Such an interesting, ever changing skyscape!

Irlannissakin äänestettiin tänään, minä olisin kyllä mieluiten antanut ääneni jollekulle luotettavalle, kuten tälle sarviveikolle:

Vaelluksillamme tapaamamme lammaspaimen oli erittäin skeptinen koko EU:n vuoksi: European Commission yrittää ajaa pikkukauppiaat ja lammaspaimenet viralta. Lampaat pitäisi massatuottaa Australiasta ja Uudesta-Seelannista, naudat Brasiliasta missä sademetsää kaatuu farmien tieltä. Harvalla on enää tuottaa lampaita asiantuntevasti ja oikeaoppisesti, piti olla ihan tietty lihakirves (mikähän axe se nyt olikaan), piti osata käsitellä lihaa tietyllä taidolla, esim. riiputtaa sitä 21 päivää. Nyt lihat jäädytetään ja lykätään ruumaan kuin liukuhihnatyönä. Kaikki isot kauppaketjut tuntuivat miehen mielestä olevan Euroopan komission kätyreitä: suurta salaliittoa, jossa pienyrittäjä jää jalkoihin, ja lopulta - työttömäksi. Paimen politikoi meille lähes tunnin sumussa, olimme jäätyä siihen kostean ilman kääreeseen, silti harmittaa nyt, etten mennyt toisten selän taakse ja kirjoittanut kaikkea sitä muistiin... Mielipiteitä riitti!

Äidinrakkautta. Onnellista tietämättömyyttä siitä miten heidän lihaansa sitten teurastuksen jälkeen kohdellaan.. Pikkulampaat olivat liikuttavia, ne säntäsivät yleensä välittömästi jaloilleen kun niitä kohti alkoi hivuttautua. Pelästyttyään ne kaputtivat kiireesti emon mahan alle lutkuttamaan lohtumaidot, pökkivät rajun näköisesti emoparan mahanalusta ja niiden pikku hännänpätkä takoi vimmatusti vauhtia :)

Lammaskoirat olivat aika velikultia myös. Koirilla oli samanlainen vapaus kuin lampailla, vaikka heittäytyä auton eteen (ja sitä tämä paimentaja erityisesti yritti, pyöri auton ympärillä kuin vimmattu kun yritimme ajaa tiehemme). Olin höpsönä heti tekemässä tuttavuutta joka piskin kanssa ja vasta kun olin rapsuttanut tätäkin karvakasaa kunnolla, tajusin, että sen turkki oli aivan lampaankakkareissa! Se oli kieriskellyt ja kiehnännyt nurmella niin että koko turkki oli kakkanalkkuna! Yäk. En tiennyt minne olisin käteni laittanut sen jälkeen :D
  Mutta eikö ollut liikkis tuokin kulkupaimenkoira: he nouti kiiruusti jostain kätköstään litistyneen vesipullon, pudotti sen merkitsevästi aivan jalkojen juureen ja katsoi sitten vetoavasti ylös: heitä! Ei auttanut muu kuin alkaa viskellä sitä kuolaista pulloa..

Kuljimme historiallisen hylätyn kylän raunioilla...

Ja hämmästys oli suuri kun huomasimme että karut kärrytiet olikin kivetty marmorilla: valtavilla marmorilohkareilla.

Tiellemme osuneet etanat olivat hiilenmustia, kiiltäviä ja melkein kymmensenttisiä...

Hylätyn kylän entiset asukkaat -- tai ei sentään -- vaan paljon myöhemmät lajitoverimme oli haudattu vuorenkupeen rauhaa hönkivälle hautausmaalle.

Tässä tyypillisimmät kukkivat pensaat; näitä näkyi maastossa silmänkantamattomiin, keltaisina ja punaisin laikkuina, niin pitkälle kuin sumu näkyvyyden salli. Piikkiherne- ja alppiruusupensaita. (En ollut piikkiherneestä ennen kuullutkaan, mutta englannin kautta sain tuon suomenkielisen sanan ongittua esiin).

Rantakallioiden rosoista jyrkkyyttä, kuin vedellä lohkottua ja veistettyä kiveä:

Ja kiveen sulautuneita ja kovettuneita näkinkenkiä..

Päivän päätteeksi lammasta ja guinnessia irkkupubissa. (Iiiik, kuinka joku voi syödä illalla lammasta jos on päivällä niitten kepeää köpöttelyä ja suloisuutta ihastellut.).

Vasemmalla ajamisen taito oli kuskilla ikään kuin verissä, vaikkei hän ole  eläissään ajanut vielä (tietääkseni) edes kymmentä erillistä matkaa. Ajo-ote pysyi varmana takapenkiltä kuuluvasta kiljahtelusta ja laatanheiton äänistä huolimatta. Olosuhteet tiellä olivat paljon vaativammat, usein yllättävän eläväiset...

Valtaosaa Irlannin tienvarsien lehtipuista riivasi kumma ilmiö: puu ikään kuin kasvoi puun sisässä (a tree within a tree), siltä siis näytti, vaikka puun rungon oli oikeastaan vallannut köynnös tai jonkin lehtevä yrtti joka muodosti puun ytimen ja jätti hennot oksat harvoine lehtineen ikään kuin harsokehykseksi.

Liikuttavia lambeja, useimmiten mustasukkaisia ja -naamaisia saattoi tavata köllöttelemästä missä vain, jopa keskellä tietä.

Näillä avarilla niityillä kuulin (ja näin) taas jotain mitä en ole kokenut sitten lapsuusaikojen: kiuruja! Leivoset eli kiurut kirivät kohti taivaankantta kuin ilmaportaita kavuten siivet sätkien ja rinta laulusta halkeamaisillaan ja sitten ne syöksyivät alas peltoon mykkinä kuin kivet.

Tämä oli harvinaisen lujahermoinen pikkuinen: antautui kuvattavaksi lähietäisyydeltä.

Kun saavuimme Keelin kaupunkiin, jännä palaneen käry leijui ilmassa. Haju muistutti ensi käynnistäni Englannissa: kun siellä vielä poltettiin kivihiiltä talojen lämmikkeeksi. Elivätkö ne vielä hiililämmitysaikoja tällä saarella!? Kunnes totuus paljastui. Eräällä nurmipellolla näkyi miehiä heilumassa isojen kuokkien kanssa; he irrottivat maasta turvekokkareita. Turvetta voi polttaa vaikkapa takassa. Tällaisina kerroksina sitä nurmen alla esiintyi:

Turve myös liukeni kauniiksi kuvioiksi rantahiekkaan...
(Mitä se taas tekee merivedelle, en tiedä.)

Ja äkkiä tien päässä: turkoosia vettä ja idyllinen poukama suojaisaa rantaa.

Ikävä kyllä, se huikea korkeusero joka tuolta jyrkänteen huipulta putosi alas rantaan, ei ilmene mistään kuvasta. Korkeudet kerta kaikkiaan katoavat littanoista pikkukamerakuvista, yksiuloittein pinta syö jyrkkyyden. Äkkijyrkät seininä merestä nousevat vuoret on paras jättää kuvaamatta, sillä ne näyttävät vain matalilta askelmilta..

Lampaiden tyhmyys on suuresti liioiteltua. Lampaita ei näkynyt tiellä hengettöminä eikä jyrkänteiden alla niskansa taittaneina, ei yhden yhtäkään. Ne ajattelevat. Tai ainakin tuntevat munaskuissaan mikä on fiksua, mikä ei. Esimerkiksi tämä pieni karitsa keikkui aikamoisen äkkipudotuksen partaalla hyvän tovin, siinä kun kasvoi harvinaisen herkkua heinää jota kukaan muu ei ollut äkännyt tulla nyhtämään.

Lampaat toimivat myös tehokkaina ruohonleikkureina pihoissa. Estottomasti ne kävelivät vaikka minkä lukaalin portista sisään ja ryhtyivät hommiin. Karitsat kiertyivät usein portaille ruokaperäisille sulattelemaan kun isommat jatkoivat vielä nyppimistä...

--- ja jättivät käyntikorttinsa pihaan. Lampaanpapanat eivät ole järin isoja, eivät liioin päivänkakkarat. Kuvan kukat olivat vain aikuisen sormenpään kokoisia, siis todella pikkuriikkisiä; ne kasvoivat matalan varren päässä, hyvinlannoitetulla nurmella. Joka paikassa! Ja niitä riitti kattamaan koko pellontäysi.

Sumu.
Kun sumu tuli, se söi kokonaisen vuoren. Kuvassa näkyy sumun reuna, hiukan horisontin yläpuolella. Tuon sumun sisällä on sama vuori joka näkyy osittain taustalla päivänkakkaroiden yllä olevassa kuvassa. Ja se on helkkarin korkea, Minàuvuori, 500 metriä.

Ja tässä näkymä samaiselta Mináuvuorelta alas samalle rannalle joka näkyy yläkuvassa (rantaa tietenkin zoomattu lähemmäs). Tuuli ravisteli kättä ja käsi tärisytti kameraa, joten ihme että tuli edes tällainen kuva:

Tässä on hyvä paussin paikka. Tähän on hyvä vaikka nukahtaa...

...tai jotain sinnepäin...

Kuvat otettu Irlannissa reilu viikko sitten.

Huomasin jo edellisellä Irlannin-reissullamme, että maassa rakastetaan erilaisia kylttejä, kehotuksia ja käskyjä (jotenkin paradoksaalisesti maan vapautuneeseen ilmapiirin nähden!). Erityisesti jäi mieleen rantakyltti jossa kehotettiin pitämään uimahousut jalassa!

Lisää määrämuotoisuuden eri ilmenemismuotoja Valokuvatorstaissa.