Aiemmat Javieria käsittelevät tai sivuavat tarinat:

1. Kynnet
2. Petos
3. Pako
4. Nainen
5. Juan, 76, appelsiinitarhuri
6. 69
 

Epilogi

Jelani on tullut takaisin kouluun! Pienemmät pojat luikkivat kiireesti koulurakennuksen bambuseinien suojiin. Muut pysyvät välinpitämättöminä ryhmissä, vaikka selvästi yrittävät tehdä itseään huomaamattomaksi vetäytymällä toistensa seuran suojiin. Miksei Polo tullut! Mieluummin Polo, tuhat kertaa Polo, kuin tuo ilkeä Jelani! Polon iloisesti virnuileva kamelinnaama on aina tervetulleempi näky kuin tuo korskea kiusaaja. Nyt pojat huomaavat miten ovat Polon hyväntuulisuutta kaivanneet.
   Kun tavanomasia potkuja ja ilkeyksiä ei kuulu, pojat uskaltavat jo vilkuilla Jelanin suuntaan. Jotenkin hän on toisen oloinen. Hymy ei ole sama. Se ilkeä pahankurinen virne on poissa. Jelani hymyilee ihan hymyä. Seisoskelee vähän syrjässä ja ikään kuin odottaa että joku viimein tulisi hänen kanssaan leikkimään, odottaa kuten Polo, samanlainen ilme tuon Jelanin naamalla.
  Kun opettaja saapuu majalle, kaikki ryntäävät aitojen suojaan korsikaton alle ja käyvät pitkälle rahille istumaan vieri viereen. Minulla on teille oikein hyviä uutisia, opettaja nauraa. Hän vetää pitkään poissaolleen pojan viereensä ja rutistaa tätä. Sekä Polo että Jelani ovat tulleet takaisin. Te näette tässä Jelanin, mutta hänessä asuu nyt Polo, Polon mieli ja Polon ajatukset ovat muuttaneet veljeensä. Toivotetaan pojat nyt tervetulleeksi, eikö vain!

Koko luokka puhkeaa hurraamaan. 


***
Tämä tarina kahdesta veljeksestä nousi eilen mieleeni pyöräillessäni pimeässä kotiin. Pakina se ei ole, kuten eivät mitkään aiemmatkaan juttuni, mutta Pakinaperjantain tarinasarjaan tätä silti tyrkytän :)

Erica ja Enrique, 14, kaksoset


(Erica)
Nousuvaihe tekee pahaa. Ensin jyrkkä takanoja, helvetillinen jyrinä, sitten tyhjän päällä – tuulten heiteltävänä. Ihan kohta oksennan. Ja ihan kohta moottori syttyy tuleen, kottaraisparvi törmää turbiiniin, tuo naurettavan ohut, ruosteisin ruuvein kiinni ruuvattu siipi napsahtaa poikki – tuo hirvittävä ujellus yltyy yhä pahemmaksi kunnes moottori sammuu.
    Tällaista on siis lentää. Hirveää. Järjetöntä. Pelottavaa.
    En enää ikinä näe kotia, en kotikaupunkia, en tätä maata josta juuri irtosin, en koulua, ystäviä, en abueloa enkä abuelaa. Kotikaupunki näkyy siipien alla kuin nukkekaupunki – viimeistä kertaa: punatiilikattoisia laatikoita, pelkkä etääntyvä kuva: koko kaupunki on jo menettänyt hajunsa, äänensä – elämänsä.
    Olen tyhjän päällä.
    Jalkani tärisee tahdottomassa polkassa vasten veljen reittä. Enrique katsoo syrjäkarein. Kunpa voisin pitää häntä kädestä. Mutta se ei enää käy; Enrique ei ole enää sama. Minun täytyy jättää hänetkin, pikkuhiljaa. Veljen ylähuulen lippa kasvaa haiventa, iho kukertaa näppylää, ääni on alkanut vingahdella hallitsemattomasti kuin hakien omaa paikkaansa oktaavilla. Mustissa silmissä häivähtää häpeällisen ajatuksen varjo. Veljeen ei voi enää tarrata, pitää kädestä, puristaa lujaa. Jollei minua pelottaisi kaikkein eniten että todella pääsemme perille asti aivan outoon, kammottavaan maahaan, kirkuisin jo ääneen. 

(Enrique)
Outoa leijua näin, kuin kahden maailman välissä. Ei ole mitään enää takana, ei mitään edessä. Me leijumme tyhjässä tilassa, nostovoiman varassa. Kodittomat. Maattomat. Pakolaiset. Meillä ei ole enää mitään, ei mitään muuta kuin toisemme. Isä ja äiti istuvat penkkirivillä edessämme. Tuijottavat toisiaan sanattomina, kykenemättä mihinkään. Sisko pelkää. Häneen ei mahdu mitään muuta kuin tuo suunnattoman suuri pelko. Mitä hän pelkää? Siskon laajentunut katse tuo mieleen sen pienen tytön joka hän vielä äsken oli. En voi enää pitää häntä kädestä. Olemme kasvamassa irti, kipeästi, irti yhteisestä lapsuudesta. Vaikea uskoa että vielä joku vuosi sitten olimme aina yhdessä, joka paikassa; hengitimme kuin yksi ihminen, nukuimme samassa sängyssä, kävimme yhdessä vessassa; toinen irvisteli peilikuvalleen sillä välin kun toinen lorotti pyttyyn. Emme olleet koskaan yksin. Jo äidin kohdussa jaoimme saman tilan. Olimme siellä sikiöiästä lähtien kuin ringiksi kiertyneinä, muodostimme pienillä vauvan kehoillamme numeron 69 –  sisko lillui pää alaspäin ja minä pää ylöspäin, jotta olisimme antaneet toisillemme edes vähän enemmän tilaa. Mutta aina, aina me olimme yhdessä. Syntymästä saakka.
    Sitten siskon rinnuksille ilmestyi pienet kovat luumunkivet jotka eivät enää kadonneet – ei, vaan alkoivat paisua, ja kainaloiden alle kasvoivat tummat varjot, ja siskon silmät saivat verhon jotka esti näkemästä sisään – enää. Yhteinen lapsuus oli ohi, meidän oli päästävä irti siitä ja toisistamme, kokonaan. Ennen olimme aina yhdessä kuin olisimme yksi kokonaisuus, kaksi puolikasta joista tuli yksi kokonaisuus. Emme tienneet mitä on olla erillinen. Mutta nyt, nyt meidän aika oli nyt ohi, oli löydettävä se, mitä sanottiin minäksi.


(Erica)
Isä odotti jo lähtöaulassa kun saavuimme lentoasemalle. Siitä oli viisi pitkää vuotta kun näin isän viimeksi. Isä ei ollut muuttunut, isä oli sama. Vakaa, hymyilemätön, horjumaton isä. Pitkänomaiset silmät, rävähtämätön katse. Vankila ei ollut jättänyt häneen ulkoista merkkiä. Isä ei katsonut meihin, hän katsoi vain äitiä, Anabelia, katsoi kuin ei koskaan olisi naista nähnyt. Äiti lähti juoksuun, se oli jotenkin typerää miten äiti lähti lonksuttamaan korkeissa koroissa kohti isää joka oli jo kivettynyt suolapatsaaksi, kuin katsoisi syntiseen Sodomaan. Äiti itki jo silloin. He loksahtivat toisiinsa kuin jonkin koneen osat jotka eivät enää irtoa, kuin hammasratas joka viimein löytää uransa, joka viimein toimii. Meidän piti katsoa muualle ja teeskennellä että emme tunne heitä. Vasta sitten kun olimme ikuisuuden tuijottaneet nousevia koneita, isä tuli ja kaappasi meidät syliinsä. Lapsensa.

(Enrique)
Isä ei koskaan selittänyt ja äiti selitti aina parhain päin. Vankilareissu oli jotain mikä isän oli käytävä läpi jotta hän maksaisi velkansa ihmisyydelle. En tiedä mitä isä teki, mutta jokin äidin sanoissa sai minut uskomaan että hän teki oikein. Isä toimi kuin Robin Hood, otti niiltä joilla oli liikaa ja jakoi niille joista kukaan ei muuten olisi piitannut. Ja sen vuoksi meidän oli luovuttava menneestä. Minun oli jätettävä tyttö josta olisi voinut tulla ensimmäinen tyttöystäväni, siskon oli jätettävä taakseen –  kaikki. Äidillä ei ollut enää mitään jätettävää. Kohta laskeudumme maahan josta en tiedä mitään. Afrikka.
    Meidän kaikkien on aloitettava alusta.
    Ei ole mitään muuta jäljellä. Kuin me.


Pakinaperjantain haaste: 69.

Juan oli jo vuosia esittänyt kuuroa.
Olihan hänen kuulonsa toki heikentynyt: vuosittain toistuvia kertoja tapahtuva ilotuliteräjähteiden hirvittävä pauke pyhimysjuhlien aikoihin oli tehnyt tehtävänsä ja heikentänyt hänen kuuloaan pahuksesti, mutta ihan niin kuuro hän ei ollut kuin antoi ymmärtää.
    Kuurous oli suoja. Se oli muuri maailmaa ja, ennen kaikkea, läheisiä vastaan. Se suoja läpäisi vain mitä Juan tahtoi sen läpäisevän. Carmen oli tulinen muori, vaikea vaimo; vielä vanhemmilla päivilläänkin kipakka kuin tulivuori, jonka purkautumista ei kestänyt kukaan muu kuin Juan. Mutta Juankin tarvitsi jo suojansa. Juanin kuurous toppuutti purkauksia. Kun hän kumartui vaikeasti, kankea keho hiukan natisten Carmenin suuntaan ja kiljui käheästi: Que? vaimo sai aikaa ajatella sanomisensa uudestaan, ja kas, toisella kerralla hyvinkin terävä repliikki oli jo särmistään suortunut. Jollei suorastaan leppymisen oiretta jo kantanut.
    Kun Anabelin arvostettu lääkärimies joutui vankilaan ja Anabel lapsineen muutti vanhempiensa kotiin, äiti-Carmenin sappi äityi erityisen myrkylliseksi. Räyhy ja pauhaaminen paheni. Se mikä Carmenissa oli nuorena ollut tulista lempeä, kyltymätöntä nälkää miehensä karvaiseen paahtuneeseen kehoon, villiä ja väsymätöntä intohimoa, oli vanhemmiten äitynyt tarpeettomaksi ja turhautuneeksi kiukuksi. Muhinat olivat kuivuneet kokoon hormonien hiipuessa mutta eukon temperamentin tulisuus jäi.  Juan oli kuitenkin tottunut vaimoon jonka säksätys potki hänet aamuisin liikkeelle, Juan ei osannut edes kuvitella miten selviäisi päivästä ilman vaimon äänekästä nalkutusta. Se löi tahtia hänen toimilleen; ajoi häntä eteenpäin.
    Joskus kun Juan kaipasi rauhaa, hän lähti kaupungin laidalle levittäytyvälle appelsiinitarhalleen. Ennen appelsiinitarhoja oli rannan tuntumassa hehtaarikaupalla, mutta nykyään monet appelsiininkasvattajat olivat lopettaneet. Jotkut polttivat koko tarhansa poroksi jotta kukaan ei enää tulisi hyötymään heidän hedelmistään, jotkut taas hakkasivat vanhat puut maan tasalle ja antoivat tarhan villiintyä, päästivät pampas-ruohon sisään ja hylkäsivät maan. Mutta Juan ei luovuttanut. Ei hän aina ehtinyt käydä satoaan noukkimassa, joskus appelsiinit homehtuivat ja maatuivat surkeina maahan. Joskus ne näyttivät itkevän verta. Mutta oli myös vuosia jolloin appelsiinit paisuivat greipinkokoisiksi jättiläisiksi, mehevöityvät kevään auringossa, ja Juan kuuli kauppiailta joille hän satunnaisesti satonsa lykkäsi, ettei mistään muualta saatu appelsiineja joissa maistui niin makeasti aurinko ja niin mehevästi harvinainen sade.

Kutis/2007


Eräänä iltana kun oikeasti kuuroutuva Carmen (ehkä hän huusi vain siksi, ettei itse kuullut omia ajatuksiaan jollei niitä ilmoille huutanut?) huudatti televisiota, ja Juan silti kuuli miten Anabelin kännykkä soi. Juan keikutti tohveleitaan varpaankärjillä ja katsoi Carmeniin. Carmenin ennen niin valtavan paksu, kuin kuohuavana koskena laskeutuva musta hiusryöppy oli ohentunut kallon paljastavaksi ohueksi valkeaksi haituvaksi, ja jättänyt Carmenin valtavat korvat suojatta. Carmenilla ei ollut pelkästään valtavat korvat, vaan myös hänen korvannipukkansa roikkuivat pitkinä löysinä nahkoina luonnottoman pitkälle ja alas. Juan olisi tahtonut ottaa Carmenin korvannipukan juuri nyt suuhunsa ja imeä sitä kiivaasti. Ehkä hän oli muuttumassa taas vauvaksi.
    Äkkiä Anabel seisoi oviaukossa. Parin ripeän askelen perästä tytär oli sulkenut television ja vaati vanhempiensa kaiken huomion:
- Huomenaamuna me lähdemme, minä ja kaksoset. Te saatte taas tämän talon itsellenne, sanoi Anabel.
Carmen nyökkäsi ja hymyili tyytyväisenä. Juan huokaisi syvään.
Ehkä kaikki vielä järjestyisi.

Pakinaperjantain naistenpäivän haaste: Nainen.
Elina yllytti eräässä kommentissaan ottamaan selvää millainen on Javierin vaimo syyttävän tumman katseensa takana – Pakinaperjantain tänäinen aihe sopiikin tähän tehtävään mainiosti: esittelyvuorossa siis nainen, Anabel.

Taustaa tälle jutulle:
1. Kynnet
2. Petos
3. Pako

Kutis/marras07



Anabel, 44, kotiäiti


Kun Javier pidätettiin eteisessä, riuhtaistiin liikkeelle santarmin kovin ottein kohti alhaalla odottavaa autoa, Anabelen päässä jyski vain yksi tyrmistynyt kysymys: – Kuka tuo mies on? Kuka on tuo mies jonka kanssa hän on jakanut puolet elämästään varmana, että tämä mies ei ikinä ryhtyisi mihinkään epäilyttävään, ei ikinä pettäisi. Epäilyttävintä miehessä koskaan oli ollut kalmanhaju jonka hän satunnaisesti kuljetti mukanaan töistä, ja sekin kuului työnkuvaan.  Javier oli ollut kuin maa jalkojen alla; pysyvä, vakaa, luotettava kuin auringonnousu. Siihen saakka kunnes kavalsi 68 miljoonaa euroa ja salasi mokoman pikkuseikan vaimoltaan. 

Anabel menetti miehensä ja vuorenrinnetalon, kaksoset kotinsa ja isänsä. Javierin tilitkin tyhjennettiin; kaikki perheen omat säästöt takavarikoitiin. Anabel oli lastensa kanssa yksin ja rahattomana. Ei auttanut muu kuin muuttaa takaisin vanhempien luo. Talo oli kyllä kaunis, kalkittu rinnetalo, etupihan pikku puutarha intensiivinen heleine väreineen ja hentoine tuoksuineen, mutta kaikki oli niin käsittämättömän pientä. Kaikki muu paitsi iso keltainen ruusu abuelan puutarhassa. Abuela ja abuelo olivat iäkkäitä, kuuroja ja kovia karjumaan toisilleen – eikä pelkästään kuurouden vuoksi. Torailusta oli tullut heille ajanviete josta he kiskoivat potkua elämäänsä. Olo talossa oli ahdasta ja ahdistavaa.
Anabel oli ansassa.
 

Mies elää karkean kuorensa suojassa erillistä elämäänsä kuin vuori, sulkeutuu ja vaatii oman tilansa kaikkialla: kotona, työssä, vaikka vankilassa – oma alue tarkasti vartioituna ja rajattuna. Nainen jakaa, levittäytyy jokaiseen suuntaan missä tarvetta ilmenee, avaa kätensä, sylinsä, antaa neuvonsa, aikansa, ajatuksensa ja apunsa tarvitseville. Kadottaa itsensä.
    Naiseus tässä maassa oli farssi. Anabel oli liittynyt amas de casa -seuraan, Punaisen Ristin vapaaehtoistyöntekijäksi ja ryhtyi lastenhoitajaksi kursiakseen kokoon leipärahat viisihenkiselle perheelleen. Näissä uusissa piireissä hän näki läheltä maansa perhe-elämän todellista tilaa. Joka viikko kuoli kaksi naista perheväkivallan uhrina, ja sadoittain oli niitä jotka törmäilivät oviin, putosivat portailta tai ikkunoista ja aiheuttivat itselleen mustia silmiä, joka viikko Anabel kuuli käsittämättömiä selityksiä ruhjeille. Kotikujan varrellakin kiiri joskus yön tunteina naisen hätäinen huuto, lasten kiljunta, oven rämähdys ja pakoon juoksevat askelet. Aamulla kadulta löytyi tallotut silmälasit. Häijyt machot nauttivat tyranniastaan vapaina tekemään mitä lystäsi, kun taas Anabelin rehti, vakaa Javier oli teljetty pois ihmisten silmistä kuin murhamies. Kaipuu Anabelissa alkoi kasvaa.

Siitä oli jo viisi vuotta kun Javier vangittiin. Kaksosten älynlahjat lisääntyivät päivä päivältä,  ja vanhusten väheni vähenemistään, ja yhä Anabel hääräsi vanhempiensa ahtaassa talossa yrittäen pitää pienen maailmansa kasassa.
    Anabel valmisti sinisimpukoita illalliseksi, uskomatonta herkkua. Hän oli norkoillut kalatorilla huutokaupan lakattua jo aikaa sitten, ja kun kalastajat olivat kärräämässä hylättyjä mereneläviä ulos hallista, Anabel kysyi mihin hintaan kalastaja voisi ylijäänyttä tavaraa hänelle myydä. Kalastaja kauhaisi Anabelin vatiin kuolonkankeuttaan valmistelevia, partarihmansa menettäneitä paksukuorisia sinisimpukoita ja tokaisi:  – Por favor! Elottomina sinisimpukat olisivat kelvottomia, joten yhtä hyvin ne saattoi antaa pois.

Naiset eivät vain anna kipinää elämälle, ylläpidä sitä, vaan myös tappavat, päivittäin he lopettavat elollisten olentojen elinkaaren valmistamalla niistä ruokaa. Anabel heitti simpukoita kiehuvaan veteen. Tapa tai kuole itse.

Anabel kävi katsomassa Javieria vankilassa aina kun kykeni. Vasta nyt, etäisyyden suomalla selkeydellä hän oli alkanut ymmärtää miestä. Syyttävät katseet ovat turhia. Mies ei vain näe. Mies on syyntakeeton sillä hän ei näe mikä naiselle on selvää. Javier ei nähnyt erillisyyttään, laiminlyöntejään; hän hoiti työnsä, mitä muuta vielä olisi pitänyt hoitaa. Javier ei nähnyt mitä Anabel odotti, sillä Anabel ei huutanut sitä päin naamaa, ei kirjoittanut sitä kirkuvin kirjaimin hänen eteensä. Javier ei ollut koskaan tajunnut milloin Anabelin siskot flirttailivat, Javier ei koskaan ollut oivaltanut että vanginvartija joka vaihtoi osastoa päästäkseen taas Javierin seuraan, oli rakastunut, häneen, Javieriin. Javier ei kerta kaikkiaan huomannut. Hän ei nähnyt. Kuinka Anabel voisi syyttää häntä asioista joihin hänelle ei ollut suotu aisteja eikä vaistoa eikä kykyä tajuta. Javier oli viaton. Syyntakeeton.

Puhelin soi. Kuurot vanhukset huudattivat televisiota eivätkä tajunneet mitään. Kaksoset olivat ulkona. Anabel tarttui niljakkain, simpukanlimaisin käsin kännykkään ja puristi sen
olkapäällään vasten korvaa.
– Anabel?
– Puhelimessa.
– Javier poistuu vankilasta huomenaamuna. Lento Kairoon lähtee parin tunnin kuluttua, tahdotko mukaan?
Anabel tunnisti äänen: vanginvartija.
– Järjestin lentoliput sinulle ja lapsille, sinun pitää päättää nyt, tahdotko miehesi mukaan? vaati ääni.
Anabel katsoi valtavan villatakin sisässä kyyristelevää luisevaa äitiään jonka hiukset olivat ohentuneet niin että kallo kiilsi kattovalossa, katsoi isäänsä, jonka tohvelit keikkuivat isovarpaiden kärjessä putoamaisillaan ja jonka pallomaha nousi ylösalas kiivaasti hengityksen tahtiin.

- Tahdon, vastasi Anabel.

Allyalias antoi tämän viikon Pakinaperjantaille aiheen. Ja hyvän antoikin - niin hyvän, että se suorastaan kirkui jatkamaan oikeuslääkäri Javierin tarinaa.

Aiemmat jaksot:
1. Kynnet jossa oikeuslääkäri Javier löytää ruumiinavaukseen tuodun potilaan kynsistä rahakätkön kartan ja saa haltuunsa 68 000 000 euroa.
2. Petos jossa Javier päättää pitää koko summan tehdäkseen jotain hyvää maailmassa; robinhoodmaisesti hän siirtää rahoja köyhien hyväksi, mutta jää kiinni. Javier vangitaan.

Jorge, 34, vanginvartija


Jorge piti työstään. Asiakkaat, kuten hän mielellään vankeja nimitti, olivat pääosin salskeita, vähän eksyksissä olevia jätkiä, pikkurikollisia ja kujakolleja. Heidän suonissa nyt vain sattui sykkimään yliannostus testosteronia joka sai heidät aggressioissaan ja pikaistuksissaan tekemään aikamoisia tyhmyyksiä. Ei koppi heidän kemiaansa muuttaisi. Ja yhä kasvava joukko vangeista oli afrikkalaisia laittomia siirtolaisia, jotka mantereelle hivuttauduttuaan tajusivat, etteivät pystyneet elättämään edes itseään, saati taakse jäänyttä sukuaan ja olivat epätoivoisena vetonaan turvautuneet rikokseen, hasiskauppaan ja näpistelyyn. Sosiaalinen ongelma vain suljettiin näin pois näkyvistä: kiven sisään. Isompia kaloja ei tässä vankilassa pidetty, osastolta löytyi vain jokunen tarkemmin silmällä pidettävä huumediileri ja vain parilla oli pönttö pysyvästi sekaisin.

Yksi vangeista poikkesi räikeimmin kaikista muista. Javier, 47-vuotias entinen oikeuslääkäri. Vanginhaalarissaankin hän näytti kunnioitusta herättävän tyyneltä, rautahermoiselta, ihmiseltä joka kantoi tiedon taakkaa. Silmien teräs ei ollut pehmennyt. Javier tuotiin keskusvankilaan viisi vuotta sitten saatuaan 68 miljoonan euron anastamisesta ja kätkemisestä 15 vuoden vankeustuomion. Kakkua uhattiin jopa jatkaa jos hän ei paljastaisi minne miljoonat oli siroteltu.

Sisääntulevat vangit heitettiin ensin häkkiosastolle, jota myös eläintarhaksi sanottiin: rautaiset kalterit piti kaverit aloillaan, mutta mikään ei suojannut heidän yksityisyyttään, siinä syötiin, paskottiin, kuorsattiin ja runkattiin niin että naapuriin asti näkyi ja kuului, jopa roiskui. Javier sai häkkiä kuukausitolkulla - uskottiin että hän muistaisi kadonneen 68 miljoonan sijainnin helpommin kun tiesi, että sen kerrottuaan pääsisi heti oman sellin luksusoloihin. Javier ei kertonut. Tai kertoi kyllä; kertoi jakaneensa rahat tarvitseville ja että hänelle ei ollut jäänyt mitään, eikä vaimo ainakaan tiennyt asiasta tuon taivaallista.

Jorge mielistyi Javierin suoraan katseeseen ja vakavuuteen. Kerran iltamyöhällä jolloin vartijoita oli vain vähän ja jokaisella oma reviirinsä valvottavanaan, Jorge toi shakkilaudan Javierin häkin eteen ja kysyi: kävisikö matsi? Vankien kanssa ei saanut seurustella, heitä ei sopinut viihdyttää, heihin ei saanut luoda mitään siteitä. Mutta Jorge ei piitannut, hänellä oli mieltymyksiä joille hän ei mahtanut mitään. Hän piti Javierista. Piti Javierin solakasta kädestä joka pisti esiin kaltereiden lomasta kun hän teki siirtonsa. Shakinpeluu toi elämiseen taas mieltä.

Kun Javierin vaitioloa oli jatkunut jo vuoden päivät, hänet viimein siirrettiin omaan selliinsä. Rankkoja kuulusteluja kuitenkin jatkettiin säännöllisin välein, Javierille vannotettiin, että pääsyä vapauteen ei tulisi jollei rahoja löydy.
Jonkin verran myöhemmin Jorge anoi siirtoa kyseisen osaston vartiostoon ja sinne päästyään hän luikahti toisinaan yömyöhällä Javierin selliin shakkilautoineen. Jorge ei ollut puhemiehiä ja Javierkin oli tottunut vaiteliaiden vainajien parissa puuhatessaan hiljaisuuteen, joten monet ottelut käytiin sanaa vaihtamatta.
Mutta taas kerran ottelun hävittyään Jorge kysyi Javierilta:
- Mitä tekisit jos voisit aloittaa alusta? Jos pääsisit täältä pois?
- Liittyisin Lääkärit ilman rajoja -järjestöön ja lähtisin Afrikkaan - vapaaehtoistyöhön.
- Lääkärit ilman raajoja... Jorge naurahti.
Javier oli vakava mies, eikä Jorgen sutkautukseen reagoinut.
- Mutta olin patologina liian pitkään, en enää tiedä miten hoitaa eläviä, tiedän vain miten ruumiita leikellään.
Jorgen hyväntahtoiset silmät välähtivät:
- Tahtoisitko että toisin sinulle kirjallisuutta? Jotta pysyt ajan tasalla. Jotta voisit opiskella taas lääketiedettä?

Javier katsoi Jorgeen ihmeissään, mutta nyökkäsi. Mielellään.

Joskus Jorge kävi varkain kurkistamassa oviluukusta kun Javier opiskeli. Ja Javierhan opiskeli  -  hän luki lakkaamatta. Javierin teräksinen katse sahasi rivejä, näytti siltä kuin hän skannaisi tiedon suoraan aivoihinsa, kuin hänen ei koskaan tarvitsisi palata kerran luettuun. Javierin vakavat, vahvat piirteet, tuima katse ja tarkkailusta tietämätön olemus piinasivat Jorgea vielä kauan sen jälkeen kun hän oli laskenut kurkistusluukun alas ja palannut paikoilleen käytävänperän lasikoppiin. Javier ei kuulunut tänne. Javier mätäni täällä elävältä. Hänessä oli paljon tietoa ja kokemusta; hän pystyisi antamaan ihmisille vielä valtavasti. Mitä tuhlausta! Mitä käsittämätöntä tuhlausta oli pitää tällaista ihmistä teljettynä moraalisesti oikeasta vaikkakin juridisesti väärästä teosta.

Jorgessa alkoi itää suunnitelma.

Eräänä iltana Jorge luikahti taas Javierin sellikoppiin, tällä kertaa ilman shakkilautaa. Mutta siivoojan univormu hänellä oli käsivarrellaan. Javier nosti katseensa kirjasta kysyvästi kun Jorge tuli avaimia kilistellen sisään ja laski puvun hänen sängylleen.
- Tahdotko pois täältä? kysyi Jorge.
- En ymmärrä...
- Olen suunnitellut kaiken. On sinusta kiinni tahdotko ottaa riskin. Tässä on siivoojan asusteet, voit vaihtaa ne yllesi. Vien pois vanginhaalarisi, kaikki kirjasi ja laitan ne tuhottaviksi jo ennen lähtöäsi, mitään merkkejä ei jää. Siivoojan univormun taskussa on rakennuksen pohjakerroksen piirustus ja nippu avaimia, olen merkannut pienellä tarralapulla ovet ja avaimet jotka niihin sopivat. Mutta en tahdo että teet sen minun vartiovuorollani. Joten sinun on odotettava aamuun.
Javierin naurahdus oli epäuskoinen.
- Ei se voi mitenkään onnistua.
- Kuule. Kun aamulla klo 8 vartiovuorot vaihtuvat, kaikkialla on sählinkiä, hässäkän turvin pääset pois. Teemme ensin kierroksen aamuvartijan kanssa yhdessä jotta hän näkee sinut, siinä vaiheessa jätän sellisi oven auki. Ja kun raportoin yöstä katson, että seuraajallani on selkä käytävään päin, pidän itse silmällä että pääset huoneestasi huomaamatta. Lähdet poispäin meistä, käytävän perällä on likapyykkikuilu. Likavaatevarasto on täynnä näin torstaisin, sillä pyykit noudetaan huomenna kello 9. Kun hyppäät kuiluun vähän jälkeen kahdeksan, voit luottaa että olen varmistanut sinulle pehmeän laskun etkä riko luitasi lähtiessä. Pudotus on yksi kerrosväli, muutama metri. Hyppäät siis siivoojanpuvussa kuiluun ja putoat pohjakerrokseen...

Jorge selitti koko suunnitelman. Auto oli odottamassa, uudet vaatteet, lento Kairoon reilun tunnin kuluttua; samalla lennolla olisi Javierin perhe. He pääsisivät pois maasta jo ennen kuin Javier huomataan vankilassa kadonneeksi. Javier katsoi nuorempaan mieheen hämmästyneet silmät levinneinä. Jorgen innostus synnytti hänessä uutta toivoa. Uskomatonta, jo menetetyksi luultua toivoa.
- Tahdotko? kysyi Jorge viimein.
- Tahdon, vastasi Javier.

Aamuinen vartijakierros oli ohi.
Javier sujahti äänettömästi ulos sellistään, käveli univormu päällään ja sanko kädessään verkkaisesti käytävän toiseen päähän sillä aikaa kun Jorge raportoi seuraajalleen lasikopissa. Päädyssä Javier laski sangon käsistään, pienessä syvennyksessä ammotti likapyykkikuilu, hän otti askelen reunalle ja hyppäsi. Javier nosti kädet ylös hypätessään ja uskomattoman vapauttava ilmavirran humahdus sivalsi läpi kehon, ennen kuin hän päätyi pyykkisäkkikasaan. Säkkien suojassa hän nauroi, ääntä päästämättä, levitti sitten kartan ja silmäsi reitin. Nyt hänen olisi sulauduttava vankilan henkilöstöön luontevasti.

Pulssi joka tykytti Javierin kaulassa, ranteissa, rinnassa - joka pauhasi korvissa, toi mieleen Keskiyön pikajunan. Tämä pulssi vielä paljastaa minut, hän siunaili. Enää muutama askel ovelle. Tuosta ovesta pyykkilavatkin kärrätään ulos, Javier tiesi. Kyltissä oven yläpuolella luki: Vankien lastauspaikka. Vankien lastauspaikka, Javier suuttui mielessään.  Juuri kun hän oli työntämässä avaimen oveen, se lennähti auki, ja samanlaiseen univormuun pukeutunut nuorimies oli törmätä häneen. Lastauspaikka kertasi Javier, jotta voisi suuttumuksen voimalla näyttää normaalilta.
Pulssi ravasi repeämispisteessään.
- Uusi täällä? kysyi siivooja kollegiaalisesti.
- Jap. Ihan uusi, sanoi Javier ja tarttui miehen pitelemään avoimeen oveen.
Yksi askel ja hän oli ulkona.

Javier, 42, entinen oikeuslääkäri


osa 2

(osa 1 löytyy täältä)


Javierin elämä oli muuttunut täysin.
Hän oli myynyt hiekankeltaisen tilavan talonsa raharikkaiden kaupunginosasta ja muuttanut perheineen syrjäiseen vuorenrinnetaloon, vaikeakulkuisen matkan taakse. Perhe ei ymmärtänyt mikä häneen oli mennyt. Pitkin naamoin muuttivat vaimo ja lapset mukana, vaimo kun ei ollut valmis vielä eroakaan ottamaan.

Javier oli jättänyt työnsä.
Kun on viettänyt parhaat vuotensa ruumiinavaussaleissa, vainajien parissa, hyytyneen veren tahrimana, nahistunutta ihoa viiltämässä, ihmisluita sahaamassa, erilaisten elinröykkiöiden keskellä, jossain vaiheessa on päätettävä, että näinkö tahdon jatkaa kunnes omakin elämäni on miltei ohitse. Javierin 'asiakkaat' olivat olleet alati vaihtuvia kalvakkaita ruumiita, jotka fyysisistä eroavuuksistaan huolimatta haisivat samalta: imelältä, käynnistyneeltä hajotusprosessilta  -  kuolemalta. Hän ei tahtonut kuolla kuolleiden pariin. Hän halusi pois. Halusi omistautua itse elämän ylläpitämiseen ja sen auttamiseen. Ja kun tilaisuus siihen oli äkkiä hänelle annettu, kun jo kylmennyt 'asiakas' suorastaan testamenttasi hänelle suunnattomat vapaudet tehdä elämällään mitä tahansa, kuinka hän olisi voinut kieltäytyä?

Banco Central oli silkoisen fasadinsa takana jo korruptoitunut ja erilaisten rahanpesijöiden pelikenttänä tunnettu rahalaitos. Rahasäiliöiden kyljestä Javier oli lukenut että rahankuljetus oli kuulunut juuri Banco Centralille. Autotallissa istuessaan, koko saalis - 68 miljoonaa - viimein hallussaan Javier oli päättänyt laittaa rahat parempaan kiertoon, yhteiseksi hyväksi ja todelliseen tarpeeseen. Pois huumekauppiailta, talousrikollisilta, korkeissa viroissa pönöttäjiltä, pois kitsastelevilta pankkiireilta. Hän tiesi, että hän oli syyllistymässä petokseen, mutta ainakaan hän ei tehnyt petosta omaksi edukseen. Javier oli kiireesti ostanut uuden talon (joka maksoi vähemmän kuin entinen), kuljettanut rahasäiliöt useammassa erässä uuden talon suljettuun, kätkettyyn pohjakerrokseen, josta muulla perheellä ei ollut tietoa. Kun Javier vei Anabelin, vaimonsa, uudelle talolle, Anabel vain katsoi häntä tummalla katseellaan syyttävästi: miksi et koskaan kysy minulta!

Javier tiesi, että pelkästään kotikulmilla oli paljon tehtävää. Hän muisti vielä hiljattain kuolleen narkkaripojan isän, joka oikeuslääketieteellisen kahviossa oli istunut ja itkenyt lehden takana poikaansa, sillä aikaa kun Javier avasi poikaa ja selvitti mikä Josén lopulta tappoi. José oli kuollut niskamurtumaan, mutta varmaa oli, että ilman huumeita hän ei olisi kuollut. Josén isä oli sanonut Javierille, että antaisi koko poliittisen uransa, kaiken ansaitsemansa, jos vain saisi poikansa takaisin  -  jos saisi takaisin sen ajan jona laiminlöi kaikkea sitä mikä lopulta oli tärkeintä.

Ensi töikseen, uuden elämänsä alussa ja hyvässä vedossa, Javier perusti kaupungin keskustaan rantabulevardin läheisyyteen Kulttuurikeskuksen joka kiskoisi nuorisoa kaduilta ja tarjoaisi näille piikittämistä parempaa tekemistä; luovaa toimintaa, rahoitusta projekteille joihin nuorilla löytyi ideoita vaan ei rahaa. Samaan yhteyteen hän perusti huumeklinikan jossa autettiin Josén jengiläisten kaltaisia kadulle ajautuneita.

Koska Javier ei pystynyt syytämään tolkuttomasti rahaa parannusprojekteihin kotimaassaan joutumatta kohtaamaan kiusallisia kysymyksiä rahan alkuperästä, Javier alkoi panostaa ulkomaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin, hän panosti kunnolla, samanaikaisesti ja moneen kohteeseen. Javierilla oli kiire. Maailma oli pahasti kesken, oli köyhyyttä ja kurjuutta, eikä Javier tiennyt kauanko hänellä olisi aikaa toimia.

Maailmassa on lähes 40 miljoonaa ihmistä joilla on hiv tai aids. Kaiken kaikkiaan aidsiin on kuollut jo 25 miljoonaa ihmistä ja sen vuoksi orvoksi on jäänyt jo yli 12 miljoonaa lasta pelkästään Afrikassa. Vain joka neljäs tartunnan saanut saa taudin puhkeamista estävää antiretroviraalihoitoa, kehitysmaissa hoitoa tarvitsi välittömästi n. 5 miljoonaa ihmistä. Ainoa asia minkä Javier saattoi tehdä, oli yrittää mahdollisimman pian ehkäistä jottei lisää ihmisiä päätyisi kylmille metallipöydille makean hajuisiin huoneisiin tai niin kuin todellisuudessa kävi: vain mutaisiin kuoppiin heitettäviksi. Hän siis rakennutti Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan orpokoteja vanhempansa menettäneille lapsille, perusti nimettömänä säätiön lakimiehensä kautta, jotta orpokotien hallinto rullaisi hänen siihen mitenkään puuttumatta ainakin seuraavat 10 vuotta. Hän lanseerasi lukuisia aidstukikeskuksia ja panosti valistukseen ja käynnisti antiretroviraalihoitoja tarjoavia terveyskeskuksia tuhansille tarvitseville. Kaikki maksuliikenne hoituisi tulevaisuudessakin säätiön kautta, hänestä riippumatta.

Erään kerran pitkältä Afrikan-matkaltaan kotiin palatessaan, Javier totesi, että 68 miljoonaa oli pieni summa ihmiskunnan pelastamiseen. Jokseenkin kaikki rahat oli jo käytetty tai sijoitettu tulevaan. Valkean linnamaisen kotinsa kaariportilla hän seisahtui hetkeksi ja mietti oliko tehnyt oikein. Anabelin syyttävä katse ei ollut sammunut. Hän ei ollut koskaan selittänyt vaimolle mitään. Silti vaimo ei lähtenyt. Javier nousi portaita verkkaisesti, hän tarvitsi vähän aikaa miettiä, miten kertoisi Anabelille, sillä hän oli päättänyt tunnustaa tälle kaiken. Anabel varmasti ymmärtäisi.

Javier avasi oven ja huikkasi: - Anabeel! Mutta seisahtui niille sijoilleen kun näki eteisessä ryhmän aseistettuja Guardia Civilin santarmeja.

- Tulimme pidättämään teidät, sanoi karkean näköinen sotilasasuinen pikkumies ja otti askelen kohti Javieria. - 68 miljoonan euron luvattomasta haltuunotosta.

Kutuharju/2007


Javier, 42, oikeuslääkäri

Obduktiopreparaattori on laittanut vainajan valmiiksi Javierille. Ruumiinavaussalissa on hieman viileää, mutta työhön syvennyttyään Javier ei sitä enää huomaisi. Vainaja makaa vahamaisen kankeana korkealla metallipöydällä. Jäntevästä kehosta ja täyteläisistä kasvoista näkee, että kyseessä on melko nuori mies. Selittämättömästi kuollut. 27-vuotias, Javier tarkistaa papereista, Alvaro.

Ulkotarkastus ei kestä kauan. Ruhjeita tai pahoinpitelyn merkkejä ei Alvarosta löydy, vain lieviä halkeamia iholla jotka eivät viittaa väkivaltaan. Mies oli löydetty aamulla vankisellistä elottomana ja kiukustunut poliisi oli vaatinut pikaista oikeuslääketieteellistä tutkimusta. Tämän miehen pitäminen hengissä olisi ollut ehdottoman tärkeää -- miten siinä oli tyritty! Kameravalvonta joka sellissä, ei mahdollisuutta hirttäytyä, ei viiltää itseään, ei mitään. Perusteellinen ruumiintarkastus tehty ennen selliin laskua. Miten Alvaro pääsi kuolemaan. Livahtamaan käsistä?

Javierin avustaja viiltää vainajan paksuun mustaan tukkaan ympyränmuotoisen suuren viillon, ja repäisee hänelle laajan kaljun keskelle päälakea. Kalloon sahataan kapeateräisellä, sirolla sahalla viilto renkaana pään ympäri ja kallonkuori nostetaan pois apupöydälle, se jää siihen keinumaan kuin laakea kuppi. Kunpa voisin lukea suoraan Alvaron aivoista, mitä hän on mennyt tekemään. Ja miksi, tuumi Javier. Aivot poistetaan ja punnitaan: 1 703 grammaa. Javier tutkii niitä pitkään.

Selkäydinnesteestä otettu pikatesti ei osoita merkkejä alkoholista. No, eipä selliin ennenkään ole ryyppyjä tarjottu.  Muita mahdollisia löydöksiä varten on otettava 'oikeuskemiat' eli veri- ja virtsanäytteet, näyte silmän lasiaisesta, pala maksaa ja mahan sisältöä*. Tuloksia on odotettava, ainakin huomiseen.

Alvaro oli tehnyt ryöstön. Viikko sitten hän kaappasi pankkiholvin edestä lastatun rahakuljetusauton - niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin - aivan yksin. Sieppasi aseen auton luo hetkeksi yksin jääneeltä mieheltä, kalautti sen perällä miehen katuun ja ajoi tiehensä. Rahasumma jonka hän sai haltuunsa oli lähestulkoon 68 miljoonaa euroa. Ennenkuulumattoman suuri saalis.

Obduktiopreparaattori irrottaa sisäelimet: keuhkot, ruokatorven, sydämen, maksan, pernan ja mahalaukun.* Sen jälkeen avustaja kiirehtiikin noutamaan jo seuraavaa vainajaa avattavaksi ja valmistettavaksi, ja jättää Javierin rauhassa tutkimaan sisäelimiä. Elinten huolellinen tarkistaminen vie tavattoman kauan aikaa. Avustaja tulisi myöhemmin nostelemaan Alvaron elimet takaisin vatsaan, sulkemaan ja viimeistelemään vainajan luovutettavaksi haudattavaksi.

Mitään merkittävää tai silmin havaittavaa Javier ei sisäelimissä havaitse, ainoastaan mahalaukusta löytyy ohut laatta amalgaamipaikkaa. Miksi vainaja on nielaissut sen juuri ennen kuolemaansa? Hän päättää vielä kerran tutkia vainajan hampaat. Kirkkaan otsalampun ja kaivertimen avulla hän löytää hampaan josta paikka on pudonnut. Paikan alla on ollut isohko ontelo, jossa hän nyt havaitsee jotakin väriainetta reunoilla. Javier ottaa näytteen aineesta. Sitten hän tutkii uudelleen vainaja sormet, ehkä niissä on jäämiä mahdollisesta aineesta jota on juuri ennen kuolemaansa käsitellyt. Alvarolla on tasaiset ja melko pitkät kynnet, jostain syystä niitä ei ole leikattu ennen selliin sulkua. Kynsien väri on oudon laikukas, mitään lauelmaa tai verenpurkaumaa ei kynnen alla kuitenkaan näy. Javier hakee mikroskoopin ja laskee sen tasaiselle ruumiinavauspöydälle Alvaron viereen, nostaa vainajan etusormen kynnen objektiivin alle ja katsoo... Javier henkäisee ja vetäytyy vaistomaisesti taaksepäin. Työntää sitten silmänsä uudelleen okulääriin.
    Etusormen kynnessä on kartta. Isot, harmaat renkaat kiertävät mustaa pistettä joka lisätarkennuksella osoittautuu ruksiksi. Javier vaihtaa objektiivin alle peukalon kynnen. Siihen on kirjoitettu himmeästi: Orovuori. Javier kaivaa lehtiön taskustaan, kirjoittaa ja kopioi kaiken kynsissä näkemänsä tarkasti ylös. Kynsi kynneltä hän kerää talteen kaiken informaation jonka Alvaro on hänelle jättänyt.
    Kun avustaja työntää sisään seuraavan potilaan, Javier on valmis. Alvarokin on valmis: täytettäväksi ja luovutettavaksi eteenpäin.

Seuraavana lauantaina Javier rullaa Kia Sorentonsa verkkaisesti talliin. Auto tuntuu entistäkin massiivisemmalta, ikään kuin se ei sopisi enää talliinsa. Javier jää pitkäksi aikaa istumaan paikalleen, puristaa rattia tunteakseen jotakin konkreettista käsissään. Perjantaina Alvaron oikeuskemiat oli saatu. Hän oli säilyttänyt hampaankolossaan, tiiviinnäköisen amalgaamipaikan alla muuntotekniikalla tuotettua tryptofaanikapselia, jonka oli selliin jouduttuaan kaivanut esiin hampaastaan ja nielaissut. Geenimuunneltu tryptofaani muuntui välittömästi supermyrkyksi Alvaron kehossa: pikkurillin viesti oli tämän aikeen jo paljastanutkin. Alvaro ei tahtonut että hänet kuulusteluissa pakotetaan kertomaan kätkemänsä ryöstösaaliin sijainti. Kynsiensä testamentissa hän luovutti koko saaliin, 68 miljoonaa, kynsiviestinsä löytäjälle - johon ei tosin näyttänyt uskovan.

Mutta Javierpa löysi kätkön. Lauantain aamuvarhaisella hän oli jättänyt perheensä nukkumaan ja lähtenyt Kiallaan vuorille; Orovuoren kylkeen ruksattu kätkö ei ollut vihjeiden jälkeen vaikea löytää. Nyt Javierilla oli autossaan mahtava lasti, eikä hän tiennyt
varmasti mitä sillä tehdä.

Javier istuisi tässä ihan rauhassa, puristaisi pehmeänkovaa nahkarattia, katsoisi autotallin rapatun röpelöistä seinää, kunnes tieto hänelle valkenisi...




Kutuharju©

* Oikeuslääkärin työstä julkaistiin artikkeli Helsingin Sanomissa eilen, 24.1.08, kirjoittaja Merituuli Ahola. Lainasin artikkelista tietoja oikeuslääkärin työnkulusta, mitä ruumiinosia hän tutkii ja miten (esim. nämä asteriskilla merkityt kohdat), muu tarina ja juonenkuljetus omaa: Kutuharju©

Pakinaperjantain aihe: Kynnet.
Kutuharjun Talot kertovat -sarja näyttää talon jossa tarinan päähenkilö asuu. Talo kertoo,  kerrottu kokee.