Irlannissakin äänestettiin tänään, minä olisin kyllä mieluiten antanut ääneni jollekulle luotettavalle, kuten tälle sarviveikolle:

 

Vaelluksillamme tapaamamme lammaspaimen oli erittäin skeptinen koko EU:n vuoksi: European Commission yrittää ajaa pikkukauppiaat ja lammaspaimenet viralta. Lampaat pitäisi massatuottaa Australiasta ja Uudesta-Seelannista, naudat Brasiliasta missä sademetsää kaatuu farmien tieltä. Harvalla on enää tuottaa lampaita asiantuntevasti ja oikeaoppisesti, piti olla ihan tietty lihakirves (mikähän axe se nyt olikaan), piti osata käsitellä lihaa tietyllä taidolla, esim. riiputtaa sitä 21 päivää. Nyt lihat jäädytetään ja lykätään ruumaan kuin liukuhihnatyönä. Kaikki isot kauppaketjut tuntuivat miehen mielestä olevan Euroopan komission kätyreitä: suurta salaliittoa, jossa pienyrittäjä jää jalkoihin, ja lopulta - työttömäksi. Paimen politikoi meille lähes tunnin sumussa, olimme jäätyä siihen kostean ilman kääreeseen, silti harmittaa nyt, etten mennyt toisten selän taakse ja kirjoittanut kaikkea sitä muistiin... Mielipiteitä riitti!

 

Äidinrakkautta. Onnellista tietämättömyyttä siitä miten heidän lihaansa sitten teurastuksen jälkeen kohdellaan.. Pikkulampaat olivat liikuttavia, ne säntäsivät yleensä välittömästi jaloilleen kun niitä kohti alkoi hivuttautua. Pelästyttyään ne kaputtivat kiireesti emon mahan alle lutkuttamaan lohtumaidot, pökkivät rajun näköisesti emoparan mahanalusta ja niiden pikku hännänpätkä takoi vimmatusti vauhtia :)

 

Lammaskoirat olivat aika velikultia myös. Koirilla oli samanlainen vapaus kuin lampailla, vaikka heittäytyä auton eteen (ja sitä tämä paimentaja erityisesti yritti, pyöri auton ympärillä kuin vimmattu kun yritimme ajaa tiehemme). Olin höpsönä heti tekemässä tuttavuutta joka piskin kanssa ja vasta kun olin rapsuttanut tätäkin karvakasaa kunnolla, tajusin, että sen turkki oli aivan lampaankakkareissa! Se oli kieriskellyt ja kiehnännyt nurmella niin että koko turkki oli kakkanalkkuna! Yäk. En tiennyt minne olisin käteni laittanut sen jälkeen :D
  Mutta eikö ollut liikkis tuokin kulkupaimenkoira: he nouti kiiruusti jostain kätköstään litistyneen vesipullon, pudotti sen merkitsevästi aivan jalkojen juureen ja katsoi sitten vetoavasti ylös: heitä! Ei auttanut muu kuin alkaa viskellä sitä kuolaista pulloa..

 

Kuljimme historiallisen hylätyn kylän raunioilla...

Ja hämmästys oli suuri kun huomasimme että karut kärrytiet olikin kivetty marmorilla: valtavilla marmorilohkareilla.

Tiellemme osuneet etanat olivat hiilenmustia, kiiltäviä ja melkein kymmensenttisiä...

Hylätyn kylän entiset asukkaat -- tai ei sentään -- vaan paljon myöhemmät lajitoverimme oli haudattu vuorenkupeen rauhaa hönkivälle hautausmaalle.

 

Tässä tyypillisimmät kukkivat pensaat; näitä näkyi maastossa silmänkantamattomiin, keltaisina ja punaisin laikkuina, niin pitkälle kuin sumu näkyvyyden salli. Piikkiherne- ja alppiruusupensaita. (En ollut piikkiherneestä ennen kuullutkaan, mutta englannin kautta sain tuon suomenkielisen sanan ongittua esiin).

 

Rantakallioiden rosoista jyrkkyyttä, kuin vedellä lohkottua ja veistettyä kiveä:

 

Ja kiveen sulautuneita ja kovettuneita näkinkenkiä..

Päivän päätteeksi lammasta ja guinnessia irkkupubissa. (Iiiik, kuinka joku voi syödä illalla lammasta jos on päivällä niitten kepeää köpöttelyä ja suloisuutta ihastellut.).

Vasemmalla ajamisen taito oli kuskilla ikään kuin verissä, vaikkei hän ole  eläissään ajanut vielä (tietääkseni) edes kymmentä erillistä matkaa. Ajo-ote pysyi varmana takapenkiltä kuuluvasta kiljahtelusta ja laatanheiton äänistä huolimatta. Olosuhteet tiellä olivat paljon vaativammat, usein yllättävän eläväiset...

Valtaosaa Irlannin tienvarsien lehtipuista riivasi kumma ilmiö: puu ikään kuin kasvoi puun sisässä (a tree within a tree), siltä siis näytti, vaikka puun rungon oli oikeastaan vallannut köynnös tai jonkin lehtevä yrtti joka muodosti puun ytimen ja jätti hennot oksat harvoine lehtineen ikään kuin harsokehykseksi.

Liikuttavia lambeja, useimmiten mustasukkaisia ja -naamaisia saattoi tavata köllöttelemästä missä vain, jopa keskellä tietä.

Näillä avarilla niityillä kuulin (ja näin) taas jotain mitä en ole kokenut sitten lapsuusaikojen: kiuruja! Leivoset eli kiurut kirivät kohti taivaankantta kuin ilmaportaita kavuten siivet sätkien ja rinta laulusta halkeamaisillaan ja sitten ne syöksyivät alas peltoon mykkinä kuin kivet.

Tämä oli harvinaisen lujahermoinen pikkuinen: antautui kuvattavaksi lähietäisyydeltä.

Kun saavuimme Keelin kaupunkiin, jännä palaneen käry leijui ilmassa. Haju muistutti ensi käynnistäni Englannissa: kun siellä vielä poltettiin kivihiiltä talojen lämmikkeeksi. Elivätkö ne vielä hiililämmitysaikoja tällä saarella!? Kunnes totuus paljastui. Eräällä nurmipellolla näkyi miehiä heilumassa isojen kuokkien kanssa; he irrottivat maasta turvekokkareita. Turvetta voi polttaa vaikkapa takassa. Tällaisina kerroksina sitä nurmen alla esiintyi:

Turve myös liukeni kauniiksi kuvioiksi rantahiekkaan...
(Mitä se taas tekee merivedelle, en tiedä.)

Ja äkkiä tien päässä: turkoosia vettä ja idyllinen poukama suojaisaa rantaa.

Ikävä kyllä, se huikea korkeusero joka tuolta jyrkänteen huipulta putosi alas rantaan, ei ilmene mistään kuvasta. Korkeudet kerta kaikkiaan katoavat littanoista pikkukamerakuvista, yksiuloittein pinta syö jyrkkyyden. Äkkijyrkät seininä merestä nousevat vuoret on paras jättää kuvaamatta, sillä ne näyttävät vain matalilta askelmilta..

Lampaiden tyhmyys on suuresti liioiteltua. Lampaita ei näkynyt tiellä hengettöminä eikä jyrkänteiden alla niskansa taittaneina, ei yhden yhtäkään. Ne ajattelevat. Tai ainakin tuntevat munaskuissaan mikä on fiksua, mikä ei. Esimerkiksi tämä pieni karitsa keikkui aikamoisen äkkipudotuksen partaalla hyvän tovin, siinä kun kasvoi harvinaisen herkkua heinää jota kukaan muu ei ollut äkännyt tulla nyhtämään.

Lampaat toimivat myös tehokkaina ruohonleikkureina pihoissa. Estottomasti ne kävelivät vaikka minkä lukaalin portista sisään ja ryhtyivät hommiin. Karitsat kiertyivät usein portaille ruokaperäisille sulattelemaan kun isommat jatkoivat vielä nyppimistä...

--- ja jättivät käyntikorttinsa pihaan. Lampaanpapanat eivät ole järin isoja, eivät liioin päivänkakkarat. Kuvan kukat olivat vain aikuisen sormenpään kokoisia, siis todella pikkuriikkisiä; ne kasvoivat matalan varren päässä, hyvinlannoitetulla nurmella. Joka paikassa! Ja niitä riitti kattamaan koko pellontäysi.

Sumu.
Kun sumu tuli, se söi kokonaisen vuoren. Kuvassa näkyy sumun reuna, hiukan horisontin yläpuolella. Tuon sumun sisällä on sama vuori joka näkyy osittain taustalla päivänkakkaroiden yllä olevassa kuvassa. Ja se on helkkarin korkea, Minàuvuori, 500 metriä.

Ja tässä näkymä samaiselta Mináuvuorelta alas samalle rannalle joka näkyy yläkuvassa (rantaa tietenkin zoomattu lähemmäs). Tuuli ravisteli kättä ja käsi tärisytti kameraa, joten ihme että tuli edes tällainen kuva:

Tässä on hyvä paussin paikka. Tähän on hyvä vaikka nukahtaa...

Siellä.

Oliko se tosiaan näin kaunista? Taivas suomensininen, satumaisen valkeat rakennukset kuin sokerilinnat, puilla kevättä kukissa -- kylläpä ne punastelevat. Onko tuo mangoliapuu, vai mikähän??

Pysähdyin ottamaan kuvia -- ei kuvaamisen ilosta, vaan siksi, että vahdin matkalaukkuja sillä välin kun mies pistäyksi apteekissa. Pirpanan päästä edellisviikolla löytyneet täit olivat ehtineet pukkaamaan saivaretta (ennen kuin itse saivat häädön), hah haa, ja nyt olivat täipienokaiset kuoriutuneet: sopivasti loman ensimmäiseen päivään! Pirpanan päänahka syyhysi ja oli punaisilla laikuilla. Saapumisilta neljän tähden hotellissa kului loismyrkyillä lotratessa ja vastasyntyneitä täihippuja tytön päästä kammatessa! Jee! Mihin uuteen keskiaikaan olemme joutuneet: päätäit ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet kouluissa, ja luteet ja torakatkin kokeneet uuden tulemisen (ei tosin vielä meille :o).
   Saimme pullollisen laadukasta punaviiniä reseptionistilta siitä hyvästä, että osasimme tilata hotellin netin kautta (mikä oli kaiken lisäksi harvinaisen halpa ratkaisu). Mutta niin se romanttinen punaviini-ilta vaan meni, apinatarhan tunnelmissa.

Mutta sainpahan kauniita kuvia sillä välin kun mies täishampoota osti.

 

Seuraavana päivänä täit oli häädetty ja juhlat saattoivat alkaa puhtain päin. Tässä maakunnan kansallispukuihin pukeutuneet nuoret pyörähtelivät kadulla julmetun ilotulitusräjäyttelyn päätteeksi.

Ja upeita ilotulitteita räiskyi taivaan täydeltä varsinkin päivän päätteeksi, loputtomiin... Ei ruutia eikä rahaa säästelty kun värit räjähtivät taivaalle. Paikalliset pyroteknikot ovat tehneet ilotuliteteoksistaan varsinaista taidetta! Loppujyrinät olivat niin karmeat, että koko maailmankaikkeus järkkyi. Paineaallot hakkasivat rintaa ja lahkeet olisivat lepattaneet jos olisi vähänkin lähemmäs joutunut. Paikallisten täytyy olla jo kuuroja (puhuvat toisilleen huutamalla!); olimme ainoita jotka käyttivät korvatulppia.

 

 

Pirpana löysi rannalta pienen, vain hieman kahden euron kolikkoa suuremman punakorvakilpikonnan, jonka joku varsinainen ihmiskonna oli hylännyt ja viskannut mereen. Kauaa tuo pikkuraukka ei olisi suolavedessä ja jatkuvassa tyrskeessä kestänyt. Emme voineet ottaa sitä itsellekään (enkä halua! olen jo yhden tuollaisen hoitanut ja se riitti!), joten teimme itsekin katalan tempun: pudotimme pikkukonnan lajitoveriensa joukkoon toriaukeaman suihkulähteeseen, jossa on jo tällainen joukko hylättyjä kilppareita (ks. alla). Eivät ne ihan kärsiviltäkään näytä; jonkun jalat ovat nautinnolllisessa ojennuksessa kun siinä päivää paistattelevat. Olivat näemmä oppineet syömään juustonaksuja joita pikkupojat altaaseen viskoivat, hmm, toivottavasti eivät myrkyty roskaruokaan.

 

 

Paikallinen Kotirouvien yhdistys järjesti taidenäyttelyn. Mielistyin tämän rannallatanssin tunnelmaan. Tästä kuvasta alkaa mieli kutoa jos jonkinlaista tarinaa..

 

Taidetta oli luotu myös merenrannalle; hiekasta muotoiltu nainen (vai makaakohan malli tuon alla...!) Egyptiläismallinen soikea pää ja niin taidokkaasti muotoiltu vartalo, että ensin ihan säpsähti: onko tuo elävä.

Elävää espanjalaista naiskauneutta. Muusat kulkevat orkesterin edellä appelsiinipuu- ja tuijanlehväkujaa.

 

Eräänä iltana, keskiyön aikaan suljetun pääkadun lavalle nousi venezuelalainen lattaritähti Carlos Baute (jos tiedätte Ricky Martinin, niin tämän kaverin elkeissä on jotakin samaa). Hittejä löytyy YouTubesta (tämä laulaja ei tosin ainakaan kovaa kolahda minuun).
Nuoret tytöt sen sijaan villiintyivät täysin. Screeniltä näkyi miten jotain singahti lavalle ja Carlosia alkoi hymyilyttää. Hän noukki jalkojensa juuresta -- rintaliivit! -- huitaisi ne olalleen ja lauloi pokkana laulunsa loppuun.

Naamiaskulkueen eksoottisia pikkutanssijoita.

 

Tässä 'intialais'tanssijat poseeraavat hetken, ja olihan siellä yksi tyttökin vilkuttamassa -- jee! Naisella on selvästi mandariininorsuelefantin kärsä kädessään :) (miltä mandariininorsuelefantti näyttää? käy tsekkaamassa jostain Isopeikon uumenista)

Jaahas, vähän kuin cheerleaders, mutta viuhka on vaihdettu kapulaan.

 

Lastu kysyi näkyikö kulkueessa noita-akkoja. No, oli katsomossa muutama... ja kyllä kulkueessakin näkyi Mrs Cruella, dalmatialaiskoirien nylkijä ja sitten tämä kyydissä (alla) istuva naikkonen susiseuralaisineen. Oli leijonia (yllä) ja vampyyreja.

Ahkerat kadunlakaisijat odottivat ihan kulkueen kannoilla jotta saivat sotkut (konfetit, karkkipaperit, roiskeet ym.) siivottua välittömästi.
Että espanjalaiset muka mañana-kansaa!

 

Itämaiseen kuosiin pyntätyllä joukolla oli teemana Slumdog Millionaire ja tämä kappale (johon olen pikkasen mielistynyt) soi taustalla kun he tanssivat: Jai Ho.

Härät juoksivat valloillaan kaduilla... ihmisiä karkuun.

 

Ruijanpallas? Kampela? Silokampela? Jotain sentapaista.

 

Ystävämme Makkara.

 

 

Heippa murut ja murmelit. Olen yhä olemassa, vaikken täällä näy :) On pitänyt keskittyä muihin juttuihin.
In the meantime...

Lorca by night

...and

Lorca by day

Kuvat©Kutuharju

valencialaistyylistä pukujuhlaa


kulkueita odotellessa...






suojeluspyhimystä viedään kukitetulla kantolavalla


Kuvat©Kutuharju

Alku.



Eteenpäin käytävällä.


LLLLLLLLLLLLLLLLLLLLLLLLLLLLLLLISÄKUVALaitettu130408:

Kutis/140208

Valentinon-päivän penkkariajelut oli sen verran riemukasta katsottavaa, että laitan muutaman kärryn tännekin huristelemaan...


 

Kutuharju/marras07


Rokokoo-tyylinen palatsi Palacio del Marques de Dos Aguas (1740) Valenciassa. Miksi palatsia sanotaan kahden virran palatsiksi? Kuvassa näkyvän pääsisäänkäynnin alabasterista veistetyt allegoriset hahmot esittävät kahta Valenciaa ympäröivää jokea: Turiajokea ja Jucarjokea, joiden kyyristelevät maskuliiniset hahmot kannattelevat holvattua jalustaa pyhimyspatsaan, la Virgen de Rosarion, seistä.

Olkoon tämä barokkia pursuava portti kuin tie uuteen valaistuun, henkisesti rikkaaseen vuoteen! Hyvää uutta vuotta :)

Espanjalaiset viranomaiset luottavat yhä vanhaan kunnon rikollisten käräytyssysteemiin: yleisön vihjesoittoihin. Rikollisten ja terroristien etsintäkuulutuksia näkyy lähes kaikilla rautatieasemilla; tässä kuvassa joukko etsittyjä etalaisia. Kumman tutun näköisiä kaikki: tuo kaveri alavasemmalla on varmana jonkun tv-sarjan sanavalmis ja nopeaälyinen näyttelijä, hänestä oikealla poseeraa hieman sulkeutunut, mutta porraskäytävässä aina niin kohteliaasti tervehtivä naapurinpoika. Keskimmäisellä rivillä vasemmalla on alapuolellaan olevan kaverin tv:stä tuttu vastanäyttelijä, herkkähymyinen ja tarmokas ilopilleri joka tekee perhesarjassa aina kolmea asiaa samaan aikaan ja neljäntenä - puhuu lakkaamatta. Ja hänen vieressään olevaa tyyppiä taas kävelee kadulla vastaan joka toisella askelella. Jos nämä ovat tuttuja tyyppejä minulle, kyseenalaisia kavereita on suomalaisella poliisillakin: sillä usein lehdestä voi lukea miten taas joku rikollinen on poliisille jo entuudestaan tuttu.


Riipaisevia etsintäkuulutuksia ovat Kadonneita-ilmoitukset, joita näkyy vaikkapa vihanneskaupan seinillä, kauppakojujen kylkiin teipattuna tai näyteikkunoissa. Niissä etsitään usein mystisesti kadonneita lapsia.

Kutuharju/marras07

Koirien parturiliikkeiden määrästä voisi päätellä, että koirat ovat Espanjassa kaikkein suosituimpia lemmikkejä, mutta eivät huonosti pärjää linnutkaan. Varsinkin kevätpäivisin kapeiden kujien takorautaparvekkeilta kiirii ihmeellisen voimallinen sirkutus  -  niin taivaallista ja kovaäänistä lurista, ettei uskoisi sen irtoavan yhdestä linnusta.

Osuimme lintunäyttelyyn, missä näitä sirkuttajia oli esillä peräti 500!  Suomessa koiranäyttelyt ovat suosittuja, Espanjassa taas lintunäyttelyt: paras palkitaan, ehkä sillä tienataankin: poikasia teettämällä, en tiedä. Nämä kanarialinnut olivat hybridejä (sekalajeja) tai eksoottisia harvinaisuuksia. Huumaava ääni niistä lähti.

Concurso - Exposicion Ornitologico de Canarios Hibridos y exoticos









Tämä lintu ei löytynyt näyttelystä vaan rantahiekalta. Pääsi karkuun. Pois. Ensin ehkä häkistä, sitten koko maailmasta. Kenties aaltojen rantaan huuhtoma lintu, joka ei jaksanutkaan lentää veden yli...


Aivan mainio korppikotka. 
Mutta eikö noin pitkillä koivilla ole vähän rasittavaa pysyä orrella? Onkohan lintujen jalostus menossa samoihin äärimmäisyyksiin kuin koirien...


Ja mitä tämän otsatukan alta näkyy?


Rannalta löytyneen punanokan sukua?

Minua sitten jaksaa huvittaa radiokanavien Soitetuimmat biisit -listat. Ensin soittavat kanavilla samoja biisejä päivästä toiseen ja sitten viikon päätteeksi laativat listan viikon soitetuimmista!

Yritän nyt muistella mitkä kappaleet valtasivat kanavat Espanjassa marraskuussa. Olen valitettavasti pahasti rajoittunut ja pätemätön tähän, sillä aina en saanut spiikeistä selvää vaikka niitä olisi joskus ollutkin. Sitä paitsi, en ajatellut blogata aiheesta joten en kuunnellut sillä korvalla. Tässä kuitenkin tynkälista soitetuimmista, niistä jotka muistan kuulleeni lomaradiosta useammin kuin kerran (jopa päivässä) ;)

1. Juanes: La vida es un ratico (Juanes on aika hyvä, mutta itse pidän tästä vähän enemmän (vanhempaa kamaa): A Dios le pido)
2. Shakira: Las de la intución ja kestosuosikki: Hips don't lie
3. Enrique Iglesias: Tired of being sorry  (eurohumppaa jonka tahdissa moni jumppaa myös Suomessa). Valitettavaa, että Enrique muistuttaa vuosi vuodelta enemmän isäänsä ;)
   
4. Alejandro Sanz con Antonio Carmona: Para que tu no llores
   
5. Paulina Rubio: Una palabra  (Shakiran ammattitaitoiseen esiintymiseen verraten tämä blondi noteeraa kyllä pohjat. Yhä tätä jaksetaan jauhaa Españassa. Lastenlauluna kyllä oikein kiva: Pirpanan lemppari viime kesänä!)
   
6. Mika: Relax, Take it easy (ihan hillittömän suosittu biisi, huh, tämä rentoutusyritys oli pakko ottaa vastaan monta kertaa päivässä. :O

Mielenkiintoinen lisä:

    Rasmus: In the Shadows
Rasmus on espanjalaisten kestosuosikki; tätä on kuultu soitettavan siellä jo parin vuoden ajan, kuten myös Darudea ja HIMiä, mutta Rasmus tekee poikkeuksen siinä että suosio jatkuu yhä: kuulimme tämän nimenomaisen biisin peräti kahdesti tällä lomalla (vaikka on Rasmuksella parempiakin). Kuittaantuvatkohan tekijänpalkkiot ok?

Lisään jos muistuu vielä mieleen niitä espanjalaisempia nimiä...

Joulutähtiä näki Espanjassakin. Ulkona. Marraskuussa. Yhtenä päivänä puutarhurit vain nostivat kesäkukat juurineen ja kantoivat pois, asettelivat sitten joulukukat tilalle.

En harrasta lokerointia enkä kategorisoi huvikseni, en mapita enkä analysoi puhki kokemuksia, en vaadi järjestystä edes päältäni. Mutta kartan ja kyseenalaistan yleistyksiä; epämääräisten kokoavien rajojen vetoa. En tahdo niputtaa asioita jonkin ylimalkaisen ulkoisen piirteen vuoksi, punainen kukka on minulle yhdentekevä jollei sillä ole nimeä.

Kaihtaakseni yleistystä, pyrin siis yksilöintiin ja mm. nimeäminen on minulle yksilöintiä. Kokemisessa minusta on tärkeää, että kohteella josta kerron on nimi. Varsinkin kun on kyse kasveista ja eläimistä. On sitten turhauttavaa kulkea vieraan maan puutarhoissa tunnistamatta yhtäkään kasvia. Ajattelin muutaman kerran reissullani, että Inkivääri kyllä tunnistaisi tuon, tai että jotain tuon tapaista olen nähnyt Sivuaskeleella. Mutta oma tietämättömyys aika ajoin suututti; mitä voi sanoa kukasta josta ei tiedä edes nimeä. Mitä siitä jää? Muistini perustuu paljolti sanoihin, nimiin, se mitä en voi nimetä, sitä en tunne; mitä en tunne, se ei jää mieleeni. Miksei kukaan kertonut minulle kasvien nimiä kun olin lapsi. Miten voin ne enää oppia.

Digikamera on hiukan parantanut tilannettani: nyt voin sentään ottaa mukaani ne kasvit joita en osaa nimetä:

Tämän kukan identiteetti on vaivannut minua jo vuosia
-- todella tyypillinen espanjalainen puutarhakukka; suuri, vähän liljamainen ja kasvaa usein pitkävartisena, notkeana pensaana.


Monet espanjalaiset pensasaidat rakentuvat tästä kasvista, sinkoisa, jämäkkä ja kumipuisen nahkea lehdiltään.


Puumainen pensas joka pukkaa keltaisia lumipalloja ja pihlajamaisia vähän käyristyviä, muistaakseni nukkamaisia lehtiä.


Tämä kasvoi matalana pensasaitana, viehättäviä tyynymäisiä, erisävyisiä pikkukukkia joista muodostui kustakin yksilöllinen kokonaisuutensa.


Luulin tätä oliivipuuksi (lehtien perusteella) ennen kuin näin nämä marjat. Pienessä nurinpäin käännetyssä kupissa roikkuu kiiltävän sileitä punaisia nappeja.


Voi olla hyvinkin tavallinen roikkokukkainen ilmestys myös Suomessa, mutta ei ole tuttu minulle. Helakan vahvanpunaiset, suipot terälehdet, jotka lerputtavat alas kuin särkyneet sydämet.

Hihkaiskaa, pliis, jos tunnistatte :)

Hautausmaa on kirkkoni jossa hiljentyä. Hautausmaa näyttää tärkeysjärjestyksen ja merkityksen jos ymmärrän sitä itseltäni kysyä. Liikkumattomat muistolaatat ja maanpäältä kadonneet kasvot puhuttelevat, vaiti mutta vahvasti.
Hautausmaan hiljaisuus huutaa.



Kävimme tässä hautakaupungissa vähän pyhäinpäivän jälkeen. Espanjalaiseen pyhäinpäivätraditioon kuuluu laittaa omaisten haudalle suuret kukkalaitteet, samankaltaiset kukkavihkot joita suomalaiset hankkivat läheisilleen vain kerran: hautajaisiin. Hautakivet ja muistomerkit poikkeavat suomalaisista selvästi: valtavin ero on kuva tai kasvokohokuva, jotka ovat Suomessa kai kiellettyjä (no tietenkin). Espanjalaiset hautakivet keskittyvät kuolemaan: kertovat kuolinpäivän ja minkä ikäisenä henkilö kuoli  -  ei syntymäpäivää. Mutta kuva! Kuva muistuttaa vahvasti siitä ihmisestä joka eli.

Tällä lomalla eräässä pikkukylässä kahtena peräkkäisenä päivänä soivat kahdet kuolinkellot  -  neljät hautajaiset eikä yhtään häitä. Joskus olen matkoillani miettinyt minne ovat nuoret kadonnet; liehuvahiuksiset mopoilla päristäjät, ajaessaan toisilleen olan yli huutelevat nuorukaiset, kypärättömät kiitäjät. Ja sitten kun käy espanjalaisella hautausmaalla, iskee mieleen: täälläkö ne ovatkin! Tämän kaupungin hautausmaalta löytyi uskomaton määrä nuoria, varsinkin parikymppisiä miehiä. Muistokirjoituksissa näkyi usein sanat: eräänä iltapäivänä sinä lähdit, etkä koskaan enää palannut. Valtaosa on menehtynyt liikenneonnettomuudessa (mopoilla tai motskareilla): niistä kuulee uutisissa jatkuvasti, jopa ulkopuolinen törmää sureviin omaisiin ja kosteisiin silmiin: minun poikani.

Ihan kuin se olisi jokin luonnonlaki että tiet vaativat vuotuisen uhrinsa, että annetaan sen vain tapahtua, kuin nuorten kuolemien ehkäisemiseksi ei voisi tehdä mitään! Nuoret kaverit pitäisi taluttaa niskasta viikoittain hiljentymään ikätovereittensa hautakivien äärelle, katsomaan marmorisia kasvoreliefejä ihmisistä jotka jäävät ikuisesti nuoriksi ja miettiä mitä olisi jos ei koskaan enää vanhenisi. Mitä jäisi jäljelle. Who wants to be forever young?

(vas) Juan Carlos (ikuisesti 18-vuotias), (oik.) reliefi ja kuva: Francisco (ikuisesti 19).


Juan Jose (aina 20-vuotias)


Eva (22, nyt ja aina)



Kuvat: Kutuharju 081107

Turiajoki virtasi aikoinaan läpi Valencian vanhan kaupungin, mutta lukuisien tuhoisien tulvien vuoksi joen uomaa käännettiin kulkemaan kaupungin ulkopuolitse puolenvuosikymmentä sitten. Nyt kuivunut joenuoma tarjoaa kaupunkilaisille kilometreittäin puistoa (hölkkärit ovat tavallinen näky) ja entisiin pohjamutiin syvälle juurtuneet puut täyttävät syvennystä kiivaasti. Myös arkkitehti Calatravan suunnittelema futuristinen tieteiden ja taiteiden kaupunki, Ciudad de las Artes y las Ciencias, on rakennettu joen entiselle kulkureitille.

Kutis/131107

Aloitimme tutkimusmatkan futuristiseen tiedepuistoon L'Oceanográficista (vrt. Sea Life) joka on Euroopan suurin akvaariokompleksi. Puistoon on rakennettu yhdeksän erityyppistä ekosysteemiä eli vedenalaista (ja myös vedenpäällistä) elinympäristöä erilaisille eläimille, mm. Delfinaario, Temperate & Tropical, Islands, Antarctic, Oceans jne. Tässä Merimaailmassa lilluu yhteensä 42 miljoonaa litraa vettä! Ei siis ihme että laukut läpivalaistiin portilla: kukaan ei halua sellaista vesimassaa räjäytettäväksi niskaansa!

Maanalaisia akvaarioita riitti ja ihmisen kuljettavat käytävät sijaitsivat usein myös akvaarioiden alla. Esimerkiksi lämpimien vesien kaloja saattoi tarkastella 70 metriä pitkässä tunnelissa, ja näkymää riitti sekä vasemmalle että oikealle ja myös ylhäälle. Siinä saattoi ihailla alhaalta käsin...

...rauskun pohjaa...

...tai kalahirviöitä vasemmalla....


...tai laskea hain hampaat:

Hietahai (Carcharias taurus)

Jos maanalaiset vesiloukot alkoivat ahdistaa, aina pääsi ulkoilmoihin katsomaan vaikka hylkeiden ruokintaa...

Kutis/marras07

...tai delfiinishowta Euroopan suurimpaan delfinarioon:


Vaatii varmasti vuosien yhteistyötä ja luottamusta ennen kuin näiden nokkien kyytiin uskaltaa asettua: tämän kuvion päätteeksi delfiinit heittivät vesiakrobaatit nokaltaan isossa kaaressa -- onneksi kaikki laskeutuivat veteen.
Ja lopuksi takaperin kulkua:


Kutis/131107

Merileijonien leikkihetki:

Kutis/131107


Sukellus takaisin maan alle -- arktisiin oloihin.
Valtava, korkeudeltaan 12-metrinen iglu tarjosi keinokodin maitovalaalle (Delphinapterus leucas)...


ja mursulle (Odobenus rosmarus):

Kutuharju/131107

Vaikka Valencian L'Oceanográficissa voi tutustua yli 500 lajiin (yli 45 500 yksilöön!), kahdessa asiassa Suomen Sealife vei voiton: vesien ja akvaariolasien kirkkaus oli ihan toista luokkaa, ja toiseksi: vaikka lajeja oli ehkä vähemmän Suomessa, niiden esillepano ja siten monipuolisuuden vaikutelma tuli jotenkin rikkaammin esiin. Erityisesti korallien eläimistö pääsi paremmin esiin Helsingissä kuin näissä vähän sameissa Valencian vesissä:

Kutis/marras07


Palau de les Arts Reina Sofía and Hemisféric by night.

Valencian häkellyttävää arkkitehtuuria  -  modernista perinteiseen.

Kutuharju/131107

L'Oceanogràfico-puiston ravintolarakennus

Kutuharju/131107

Umbracle. Puutarhapromenadin sisäänkäynti (vas), ja koko tämän komeuden alla lymyää vain massiivinen autoparkkihalli.

Kutuharju/131107

Arkkitehti: Santiago Calatrava

Palau de les Arts Reina Sofía (isompi 'kypärä' taustalla), toimii merkittävänä esittävän taiteen keskuksena  (oopperatalo ym.).
Hemisféric, silmän muotoinen kupu (keskellä) on Valencian Tiedepuiston 'Verne'-teatteri, jossa kävimme katsomassa 3D-elokuvan Alpeista.
Museo de las Ciencias Princípe Felipe, (oik.) eli tiedekeskus oli suljettuna YK:n ilmastokokouksen vuoksi. Turvatoimet rakennuskompleksin liepeillä olivat sen mukaiset...

Kutuharju/131107

La Unión y el Fénix Espanol

Kutuharju/131107

Correos y Telegrafos (posti)

Kutuharju/131107

Ajuntament de València (Valencian kaupungintalo)

Taivaan viattomuus oli pettävää, meren tyyneys harhaa, rantahiekan lämpö pelkkää erehdyttävää pintaa. Se oli paha päivä, vaikken sitä vielä rantaan saavuttuamme tiennyt.

Kutuharju/071107

Vesirajassa lojui hylätyt miesten kengät, kuin joku olisi juuri astunut niistä ulos: ruskeat, elämää nähneet, kuluneet kengät. Kantapäät osoittivat merelle. Merellä ei näkynyt ketään. Rantakin oli lähes autio, vain muutama lekottelija suojaisissa katveissa: SOS-rakennuksen aurinkoisella sivulla tai rantabulevardin muurinkupeessa. Muutaman metrin päässä hylätyistä kengistä näkyi rantamatto ja sen päällä sanomalehti. Kun kenkiin ei kokonaiseen tuntiin astunut kukaan, eikä rantamaton lehteä selannut muut kuin tuuli, hän haki lehden matollemme ja alkoi lukea; mietin, lukeeko hän kuolleen miehen lehteä. Hän sanoi vievänsä sen heti kohta takaisin, katsoi vain läpi. Lehdessä oli lisää varsin mieltä ylentäviä juttuja: joku oli synnyttänyt lapsen jolla oli kahdeksan raajaa. Kävi ilmi että lapsella oli siamilainen kaksonen joka ei säilynyt hengissä mutta hänen kätensä ja jalkansa jäivät henkiin jääneelle siskolle käyttöön. Lehdessä oli myös artikkeli paikallisista välivaltarikoksista. Joesta oli juuri löydetty miehen ruumis. Kalastaja oli huomannut osittain upoksissa olevan ruumiin erittäin hankalakulkuisella joenosuudella. Mies oli sidottu ketjuin sementtipalkkeihin ja upotettu pohjaan, otsikko nimitti uhria sementtikengäksi. Ruumiinavauksessa ilmeni että häntä oli ammuttu kahdesti. Huumekauppiaiden välienselvittelyä. Ehkä.
Kun ikävät uutiset oli luettu ja rantapäivä rannottu, jätettiin lehti odottavalle rantamatolle ja mentiin pois.
Ei, tämä ei ollut tavallinen päivä.
Illalla kuuntelimme englanninkieliset uutiset REM-kanavalta ja heti kohta olimme jo tukehtua. Muistan hetken: molemmat jähmetyimme heti sanan Finland kuultuamme: in Finland 18-vuotias koululainen oli ampunut seitsemän toveriaan ja rehtorin.
Seuraava päivä oli aina vaan pettävän kaunis ja lämmin (19-20C), kuljimme vaiteliaina kohti edellispäivän rantaa.  Matkan varrella poikkesin katuvarren lehtikojuun ja silmäsin etusivut: siinä. Suomalaisen kaverin nimi (kahdesti väärinkirjoitettuna) ja YouTube-kuva jossa poseeraa järeän aseen kanssa.
Jatkoimme rantaan. Rantahiekka oli huolellisesti kynnetty - traktori oli möyhinyt pintahiekat ja seulonut roskat ja kakankikkareet mukaansa.
Mutta ruskeat kengät vesirajassa olivat yhä paikallaan.
Murheelliset kengät.

Kutuharju/081107

Käännän aikaa vähän nurinniskoin ja kerron pelkästään matkan lopusta: kotiinpaluusta.  Vähäisetkin asiat menettävät tuoreutensa jos ei niitä ihan heti tuuleta ;)

Matkantekkoon, matkantekkoon.
Junassa kohti Barcelonaa. Käytävän toiselle puolelle asettui rehevä, rumpuvatsainen musta nainen ja häntä vastapäätä samanikäinen ja -värinen mies. Oletin heidät pariksi. Ikkunapaikalle liiskaantui jokseenkin puolta vanhempi ja melkein puolta pienempi valkoinen mies, joka näytti kuuluvan samaan seurueeseen.

Espanjassa pitkänmatkan juniin kuuluu aina ajan ja matkanteon vauhdittajana pitkä elokuva, jota katsotaan katonrajassa olevista erisuuntiin suunnatuista tv-monitoreista. 
Leffavalinta oli tällä erää aika makaaberi: piirretty elokuva Viktorista joka on menossa naimisiin nuoren Viktorian kanssa, kunnes jostain syystä Viktor joutuu kalmojen valtakuntaan, maanalaiseen manalaan jota asuttavat paljaat luurangot, joillakin joku riekale lihaa tosin roikkuu päällä. Morsiuspukuun puettu nuori ja kammottavan kuolleen näköinen nainen ajoi Viktorin tähän maanalaiseen maailmaansa, morsian kun rakastui Viktoriin ja tahtoi tämän omakseen. Menoa ei haittaa vaikka välillä käsi lentää, pää irtoaa ja itkiessä saattaa silmä vieriä lattialle. Välin kalmomorsian kuulee ääniä päästään ja luukädellä kalloaan kumautettuaan korvasta lentää mato; kah, sehän se siellä jutteli omiaan. Hahmot olivat täysin karrikoituja, irvokkaita ja mustalla huumorilla puettuja, koko aihe niin makaaberi että nauratti. Mutta kummasti vaan näistä päähenkilöiden surullisista ja sairaannäköisistä hahmoista kehkeytyi niin liikuttava tarina, että musta valtava nainen siinä käytävän toisella puolen käänsi välin katsetta monitorista silmät verestävinä. Jossain vaiheessa tajusin, että hän piti harasormista kättään koko ajan vanhan valkoisen miehen reidellä. Vanha mies katsoi nuorehkon mustan jättinaisensa lempeätä profiilia rakastuneesti. Ilmeisesti olin parittanut porukan ihan väärin.

Loppumatka taittui hämärtyvässä bussissa. Etuvasemmalla istui nunna jolla oli pitkä musta kaapu ja siihen kuuluva valkoreunainen hilkkahuivi (miksi sitä sanotaan, nunnien päähinettä?), silmälasit kuin tv-ruudut; suoraan seitsenkymmenluvulta. Vasemmalla miehen vieressä istui kapealuinen kiinalainen (en ole koskaan nähnyt lihavaa kiinalaista) joka puhua konotti puolihuutoa kännykkään, kailotti hhing hhang hhung -kieltä josta ei tunnistanut muuta kuin sanan Barcelona. Takanani istui muslimiäiti omassa nunnamaisessa kaavussaan, täysin hiljaa koko matkan: hänen sylissään istui kiharatukkainen arabivauva ja käytti keskeytymättömänä jatkumona myös kaikki äitinsä puheenvuorot. Vauva jutteli taitavin kurkkuääntein, kovasti oli hoovoittoista hänenkin haastelunsa, kuten kiinalaisella, mutta selvästi vauva toisti vain tavuja, lyhyitä toistuvia tavuja, välillä hän hypläsi ja ihmetteli tukkaani jota näkyi penkin reunan yli taakse. Vauva jutteli itsensä uneen. Äiti istui kuin patsas, lapseen reagoimatta. Musliminaisen vieressä istui kaunispiirteinen nuorukainen joka valppaana käänteli päätään kaiken aikaa, en voinut katsoa edes ulos ikkunasta, sillä heti tunsin hänen tuijotuksensa profiilissani, toisaalta, ei pimeässä ikkunassa paljon katsottavaa ollut. Pelkkä heijastus.

Linja-auto oli espanjalaisen tyypillinen kaksikerroksinen bussi jonka alakerrassa oli vain kuljettajan ja mahdollisen seuralaisen paikka, matkustajat saivat kavuta 'toisen kerroksen' näköalapaikoille, ei kuitenkaan ihan sellaisiin korkeuksiin kuin Lontoon-busseissa. Kuljettaja oli velmu nuorimies. Suurin käsin hän piti meidät tiellä, muttei ottanut virkaansa kurttuotsaisesti vaan irrotteli tämän tästä. Barcelonaan johtavilla teillä on lukuisia tietulleja, autot seisahtuivat luukulle hoitamaan maksua mutta linjureilla oli oma kaista jota hurauttaa maksutta, ainoa hidaste kaistalla oli puomi joka nousi vasta kun linjuri oli ajanut portille. Kuski ei jarrutellut lainkaan vaan joka kerran rullasi kohti puomia vapaalla ja katsoi huvikseen ehtiikö se puomi siitä nousta vai jääkö bussin alle. Katselin taustapeilistä kuskin velmua ilmeittä kun puomia lähestyttiin. Viimeisellä tullilla puomin oli jo käydä huonosti. Kuski joutui ihan viime sekunnilla kevyesti pumppaamaan jarrua, muuten olisi puomi napsahtanut. Kun puomi pongahti bussin edestä hiuksenhienosti kosketuksen välttäen, kuski rävähti nauruun.

Matkustaminen ei maksa paljon jos vaivautuu hakemaan ja kokemaan(!) edullisimmat vaihtoehdot. Esimerkiksi yötaivaalla lentämisen. Itse sitä nyt lentää vähän aikaa vaikka päällään, mutta jos on mukana pieni pirpana, asia on vähän toinen. Nukkumishaaveet sai hyllyttää heti, sillä Pirpanan jalkaa alkoi armottomasti särkeä jo alkumatkasta. Särkyjä on toistuvasti ja ovat niin rajuja, että Pirpana itkee ääneen, niin nytkin. Yökoneessa, pimeällä taivaalla, pimennetyssä tilassa, lapsi itkee. Käytävän toisella puolen istuva nuori siilitukkainen kaveri nosti tavaraluukusta reppunsa ja kaivoi sieltä jotain. Sitten sanaa sanomatta ojensi minulle kännykän näköisen lituskan laitteen jossa oli kuulokkeet ja viittasi Pirpanaan päin. Kysyin mikä se laite on (hah haa). (On minulla mp3, mutta iPodia en ole ennen nähnytkään.) Kaveri osoitti sormella korvaansa, ja sanoi muistaakseni yhden sanan: music. Pirpana sai napit korviin, hieroin jalkojaan ja pian hän oli tyynessä unessa. Musiikki seis. Nyt piti kysyä kaverilta että miten se laite suljetaan, taas elekieltä ja vilkkaita ilmeitä -- ei sanoja. Join yökaljan loppuun ja laitoin sen kiertoon käytävänpäätykopissa (pissin taivaalla, pilven päällä.)

Mutta yritykset nukkua jäivät alkuunsa kun särky taas herätti lapsen; valitus jatkui. Taas ojentui musiikkia tarjoava käsi käytävän toiselta puolen, mutta enää ei sekään tuonut helpotusta. Valvottiin laskuun saakka. Matkalaukkuja noudettaessa musiikkimies tuli kysymään miten pääsee rautatieasemalle, jatkaisi sieltä Pietariin.

Keitä ovat yksinäiset matkamiehet, Barcelonasta Pietariin, Helsingistä maan ääriin? Millaista olisi matkustaa aina? Rajattomasti? Elää matkalla? Olla tekemättä työtä? Jos raha ei olisi este? Tahtoisinko edes?

Bjorn Sortland sanoi kirjamessuilla, että matkustamisessa on jotakin maagista ja kirjoittavaa mieltä ruokkivaa. Kieli jota ei ymmärrä saa aivot toimimaan. Liikkeen stimuloivan vaikutuksen tunnistan, mutta pitkä matkustaminen turruttaa. Ehkä olen sittenkin enemmän Esko Valtaojan linjoilla, hän kertoi (kirjamessuilla niin ikään) että käveleminen on paras tapa stimuloida ajattelua: kävely on hidasta ja tylsää ja niin automaattista liikettä, että ajattelu vapautuu ja aistit ovat esteettömät tarkkailuun, (jo pyöräillessä aistit pitää pitää valpastuneina mitä ympärillä tapahtuu).
Niin, ei tarvitse matkata maan ääriin sillä 150 metrin matka postilaatikolle sisältää jo maailmankaikkeuden, Valtaojan mukaan, joka  soveltaa yhteisen suosikkimme, runoilija William Blaken, kiteytystä, että on tärkeää nähdä koko maailmankaikkeus yhdessä hiekanjyvässä.

Sitä hiekanjyvää ei tarvitse hakea kaukaisilta rannoilta.